He Knows My Secret

15. Väärä suklaa

Olin antanut Ericin kyyditä minua hänen raivostuttavan hienolla ferrarillaan kotiin. Se sai minut niin kamalan ärtyneeksi, että murjotin koko 45 minuutin matkan ajan pelkääjän paikalla kietoutuneena takkiini.

Onnekseni Rover ei avannut turpaansa yrittääkseen ärsyttää jo muutenkin turhautunutta mieltäni. Päässäni oli tykyttänyt järkyttävä päänsärky, joka ei ollut antanut rauhaa sitten koko loppuiltana.

“Onko teillä ketään kotona?” Eric oli kysynyt huolellisesti kun oli pysäyttänyt autonsa taloni eteen. Aivan kuin häntä olisi kiinnostanut. Tottakai hänen esitti välittävänsä, vaikka ei oikeastaan välittänyt pätkän vertaa.

“Sulle se tieto ei kuulu, mutta on, mun pikkusisko.”

Olin paiskannut oven kiinni, totta puhuen olin unohtanut kiittää häntä. Olisiko minun pitänyt? Ei varmaan. Hän oli muutenkin varastanut työvuoroni, varmaankin vaatisi seuraavana päivänä palkkaa sijaisena olemisesta.

Auto pysyi paikallaan, kun kävelin ulko-ovelle, aivan kuin Rover olisi halunnut varmistaa, että pystyin kävelemään omilla koivillani sisälle saakka. Niinkun oikeasti, kuvitteliko hän olevansa isäni?

Vasta kun avasin oven avaimillani, ja astuin kynnyksen yli, kuulin auton käynnistyvän ja kaasuttavan pois talomme edestä. Huokaisu pääsi huuliltani, kun suljin oven ja kävelin uupuneena yläkertaan huoneeseeni. Olin kai mumissut Wendylle, joka oli ilmestynyt ovensuuhun ihmettelemään, että olin sairas. Tai mistä minä tiesin, ehkä olin mumissut jotain ihan muuta.

Heräsin joskus yhdeksän maissa, ja oloni oli aivan kauhea. Pää tuntui niin painavalta, että tuskin jaksoin yrittää nousta, nenäni oli tukossa ja puolet vartalostani säteili lämpöä ja puolet oli aivan jäässä. En edes uskaltanut katsoa itseäni peilistä, sillä se ei olisi edesauttanut kauheaa oloani.

Kun käänsin väsyneenä kylkeäni kohti yöpöytääni, huomasin siinä olevan päänsärkylääkettä, vesilasi, kuumemittari ja nenäliinoja. Niiskaisin tukkoista nenääni liikuttuneena. Ehkä Wendy oli osoittanut myötätuntoaan, tai tämä oli kerennyt aamulla tai illalla kertoa äidille että olin kipeänä.

Joka tapauksessa olin helpottunut, ettei minun tarvinnut lähteä kuumeesta houruisena tonkimaan lääkekaappia. Tungin kuumemittarin kainalooni, otin lääkepaketista tapani mukaan kaksi päänsärkytablettia katsomatta suositusta ja hautauduin peittoon.

Nukuin seuraavat neljä tuntia, aina joskus heräsin, analysoin oloani ja taas vedin nokoset. En edes jaksanut ajatella koulua, väliin jääneitä tunteja ja sitä, etten ollut vielä laittanut Camillalle viestiä poissaoloni syystä.

Unenpöpperöisenä kuulin jossain vaiheessa ulko-oven paukahtavan, ja tunnistamalla askeleet tiesin sen olevan juuri koulusta tullut Wendy. Kun tajusin askeleiden tulevan huonettani kohden, käänsin selkäni ovea päin ja pikaisesti esitin nukkuvani. Nukkuvaa esittäminen näemmä onnistui, sillä kuulin oven avautuvan hetkeksi, lopuksi sulkeutuen taas.

Hymyilin pirumaisesti, kunnes se keskeytyi rajuun yskänpuuskaan.
Vedin peiton pääni yli käpertyen takaisin sen lämpöön.

***

“Onko Alexia täällä?”

Siristin silmiäni auki, kun kevyeen ja sekaiseen uneeni tunkeutui tuttu ääni. Kohottauduin kyynärpääni varaan hieroen tokkuraisena hiuksiani. Avasin yöpöydälläni kyyhöttävän puhelimeni, joka näytti puoli neljää. Olin siis saanut nukuttua vielä mukavat puolitoista tuntia.

Suuni puristui viivaksi, kun huomasin puhelimeni lukitusnäytöllä pari viestiä, snäppiä ja puhelua Camillalta. Vartaloni läpi kulki väristys, kun korviini kantautui alakerrasta kuuluva ääni.