He Knows My Secret

19. Aallot

Se tunne kun matkaat jonnekkin kauas, omien mukavuusalueiden ulkopuolelle, oli minusta suorastaan ihana. Tunne purkautui vaan jostain, muuttuen jännittäväksi kutkutukseksi vatsaan.

Tämä tunne oli vallannut kehoni koko matkan Malibulle. Olimme ensiksi ajaneet Ericin kanssa San Joseen CuCaan, missä kaikki olivat jo olleet valmiina, vaikka sovittu tapaamisaika olisi ollut vasta puolentunnin päästä. Mutta mitä sille voi, me kaikki olimme nuoria sisämaan puolella asuvia kaupunkilaistyttöjä, jotka innostuivat ajatuksesta nähdä meri ja palmurannat.

Sovimme CuCassa kenen autolla kukin menee, ja minä jouduin Nellyn kanssa, Sophia osatekijänä, Ericin tutuksi tulleeseen ferrariin. Sophia ja Taylor taas menivät Angelican kyydillä. Olin tietenkin turhautunut että minut aina työnnettiin sinne missä Rover oli, mutta totta puhuen matkustaminen kerrankin jossain kalliissa ja hienossa autossa oli mukavaa. Hetkeksi pystyin unohtamaan perheeni suoraan sanotun köyhyyden.

Kaupunki vilisi ohitsemme, kun Eric kiisi autollaan San Josen keskustan halki. Autoliikenne oli San Josessa vilkas ja vaati refleksejä, olihan se melkein miljoonakaupunki. Istuin tällä kertaa takapenkillä ja nojasin auton oveen pitäen jalkojani vieressä olevilla istuimilla ja kuuntelin kuulokkeilla musiikkia. Kuulin kaukaisesti kuinka Nelly ja Eric keskustelivat, ja Eric jäi kiinni muutamista tuijotuksista etupeilin kautta. Kun viimeinkin pääsimme ajamaan maaseudulle, vaihdoin asentoa niin että pystyin tuijottamaan ulos ikkunasta.

Ilma oli täydellinen, aurinko paistoi kirkkaasti joskus sokaisten minut säteillään. Ulkona oli lämmin ilma, noin 18 celsius astetta. Se ei tietenkään ollut mikään helle ja uinti olisi silloin viileää puuhaa, mutta vähät välitin. Minä todellakin aijoin uida meressä, satoi tai paistoi. Tämä oli harvinainen tilaisuus.

Kun väsyin tuijottamaan ikkunasta kuin yli-innostunut viisi vuotias lapsi, valuin penkille ja suljin silmäni antaen musiikin pauhun korvissani viedä minut hetkeksi pilvilinnoille.

***

“Alexiaaa!”

Tunsin hentojen käsien ravistelevan minua innokkaasti hereille. Minua ei tarvinnun kauan herätellä, koska hyppähdin penkilläni ja avasin salamana silmäni. Eleen takia näkökenttäni oli sumea hetken ajan ja katseen tarkentaminen oli vaikeaa. Pian kuitekit eteeni piirtyivät Nellyn niin leveästi hymyilevät kasvot että hänen hymykuopat näkyivät. Hän oli noussut polvilleen penkillään ja kurottautunut takapenkeille herättäämään minua.

“Mitä nyt? Ollaanko me jo perillä?” kysyin unesta karhealla äänelläni. Heiluttelin päätäni joka suuntaan ja huomasin ohi mennen miten Eric kääntyi pikaisesti vilkaisemaan minua olkansa yli huvittunut virne huulillaan.

“Kato ite”, Nelly naurahti ja asettautui takaisin istumaan.

Kohottauduin penkilläni ylös ja sitten jo näinkin sen. Tien ylle kaartuvat korkeat palmut, maisemaa muotoilevat Santa Monican vuoret kaukaisuudessa ja loputon meren horisontti jota hetki hetkeltä lähestyimme. Sydämeni aloitti innokkaan pamppailun ja katseeni oli seisahtunut tuijottamaan merta. Olin jo suorastaan tuntevinani ihollani suolaisen meriveden kosketuksen ja aaltojen pauhun ja niiden paineen kun ne vyöryivät lävitseni. Vaikka siitä oli kauan aikaa, muistin vieläkin miltä se kaikki tuntui.

“Ei voi olla totta! Me ollaan oikeasti täällä”, vinguin innostuneena, Nellyn ja Ericin vilkaistessa toisiaan tietäväisesti. Sitten he purskahtivat nauruun. Minä olin kuitenkin liian iloinen tiuskaistakseni heille asiasta. Jatkoin vain innostuneena tuijottamistani. Pinnistelin painaakseni mieleeni jokaisen pienen yksityiskohdan minkä näin.

Pian meri oli jo tavoiteltavalla etäisyydellä ja maaseutu alkoi muuttua pieneksi kaupungiksi. Rakennukset olivat kauempana toisistaan kuin Stanfordissa tai San Josessa, jossa kaikki oli ahdettu yhteen. Joka puolella kasvoi palmuja, en meinannut melkein irrottaa katsettani niistä, vaikka oli niitä palmuja kotipuolessakin. Silti täällä ne jostain syystä näyttivät paljon paremmilta.