please, dont hurt me

2.

tää loppuu nyt, tai no niin mä luulin

Istuin kaiteella.
Se oli oikeesti helvetin rauhoittavaa.
Aurinko laski järven taakse jättäen jälkeensä kauniin pinkin taivaan rannan. Jos joskus pääsisin taivaaseen tai jos se on ees olemassa toivon, että se olisi juuri tuollainen. Allani kulki autotie, joka oli lähes autio, muutama auto saattoi välillä mennä ohi. Ties minne nuokin ihmiset ovat menossa. Perheidensä luoksi? Töihin? Ainakin todennäköisesti jonnekki parempaan kuin minä. Kaikki oli vaan niin rauhallista ja hiljaista. Jopa mieleni lepäsi hetken. Pieni hymy levisi huulilleni koska sain viettää viimeiset hetkeni näin. Oliko se sairasta? No kai meissä kaikissa on jotain vikaa.

Vedin syvään henkeä. Minua ei ees pelottanut ajatus lopusta. Miksi olisi? Pääsisin parempaan paikkaan missä kukaan ei olisi voinut enään satuttaa minua.

Mutta jopa tämän sairaan mielessä puhui tämä pieni hiljainen ääni, joka yritti muuttaa mieleni.
Mutta miten Maria selviää ilman mua tai Ron tai Rosa ne murtuis ihan varmasti. Mulla voi olla tulevaisuus. Isä. Sinulla on mahdollisuus saada hänet muuttumaan.

Naurahdin ilkikurisesti tuolle viimeiselle lauseella, koska tiesin mielessäni aivan tasan tarkkaan että hän ei ikinä muutu ja se on täysin varmaa, mutta silti yritin herätellä toivoa että se tapahtuisi.

Mutta nyt on se aika.
Aurinko on juuri sammunut horisontin taakse ja niin tulee tapahtumaan myös minun elämän liekilleni. Kaiken tämän aijoin heittää hukkaan.

Kun olin pieni toivoin, että isona minusta tulisin lääkäri ja asuisin kotona niin kauan kuin ikinä pystysinkään, sillä perheeni ja kouluni on ihana!

Ha, nii huomaatte toivottavasti, että mielipiteeseeni on tullut aika radikaali muutos.

Noni nyt turhat jutut sikseen ja vedät syvään henkeä ja teet sen.

Juuri kun olen työntämässä itseni irti kaiteesta. Heittämässä kaiken tämän hukkaan. Tuntemassa elämäni viimeisen ja kovimman kivun tunteen. Kuulen naurua sillan päässä.

Käännyn katsomaan kuka siellä kävelee, mutta on jo niin pimeää, että en pysty erottamaan pimeässä kulkevia hahmoja.
Kun vihdoin erotan pimeässä kävelevät hahmot, toivon etten ikinä olisi kääntynyt katsomaan.
Miksi...
Juuri se henkilö, minkä takia olen tässä tilanteessa. Miksi juuri sinä?

Arvaatko jo?
Alex

Mutta ei pelkästään Alex myös Fred, Mio, Jack ja Ian.

He eivät ole vielä tainneet huomata mua, joten tämän on tehtävä nopeasti. Mutta näemmä en ole tarpeeksi nopea, sillä kuulen huutoa takaani.

"Luna?!"

En käänny.
En liiku.
En vastaa.

En tee mitään mitä normaali henkilö tässä tilanteessa tekisi.

"Luna.. sun pitää tulla pois sieltä" Alex töksäyttää kaikki yhteen pötköön.

Älä viitti sä oot se syy miks oon täs.

Käyn tällä hetkellä sotaa ajatusteni voimalla.

"Luna"  rauhallinen ääni yhtäkkiä toteaa.

"Mä otan sun kädestä nyt kiinni ja sit mä lasken kolmeen ja vedän sut sieltä pois"

En tiedä mikä tuossa äänessä oli mutta se sai kyyneleet valumaan kasvoilleni. Lämmin käsi ottaa varovasti kiinni omastani, joka puristaa kaidetta kaikella voimalla. Se saa minut säpsähtämään hieman.

"Yks"

"Kaks"

"Kolme"

Tunnen kuinka ainakin 6 vahvaa kättä ottaa kiinni kehostani ja raahaa minut pois kaiteen päältä.

Jalkani eivät suostu toimimaan ja pojat näyttävät huomaavan sen joten he laskevat minut maahan.

Häpeän itseäni.

Häpeän, että meinasin päästää irti tästä.

Katson maata. Pelkään nostaa katseeni ja nähdä edessäni sen mikä siinä odottaa.

"Luna"

Ei ei ei älä pliis ala kyselee mitään. Kyyneleet alkavat valumaan poskiani pitkin.

"Luna kato mua" Alex sanoo ja ottaa leuastani kiinni ja pakottaa minut kattoon häntä silmiin.

Hän katsoo minua silmiin huolissaan. Huolissaan? Miksi hän oli huolissaan. Hän itse tiesi, että tämä tulee joskus tapahtumaan.

Kyyneleet valuvat nyt poskiani pitkin kuin vesiputous. Tärisin, sillä pelkäsin mitä he tulevat minulle tekemään.

Jokin pieni selvästi hyvin viisas ääni taas päässäni sanoi Nouse ylös ja kävele tästä sotkusta ulos ja näin tein.

Nousin nopeasti ylös ja lähdin kävelemään pois, mutta taas en kauas päässyt kun tunsin jonkun käden olkapäälläni. Hellästi mutta vakaasti joku käänsi mut ympäri.

"Mihi sä luulet meneväs" Alex kysyy.

"Kotiin" mumisin takaisin tuolle.

"Et tossa kunnos" hän sanoo ja ottaa rivakasti ranteestani kovaa kiinni. Poika alkaa kirjaimellisesti vetämään minua perässään. Ihan niinkuin äiti lastaan.

***

Talot vilisivät ohitseni kun Alex käveli vieläkin kätensä kiinni omassani. Tunsin polttavan lämmön kädessäni.
En sanonut mitään, minua pelotti.
Hakkaisivatko he minut vai tappaisivat? Kenties molempia?
Niin monta kysymystä pyöri päässäni ja se sai sykkeeni nousemaan ja henkitykseni muuttumaan tiheämmäksi.

"Rauhotu ei me sua tapeta" kuuluu yhtäkkiä jonkun pojan ääni takaani. En tiedä kuka hän on sillä en ole nähnyt häntä ikinä tässä porukassa.

Mitä tapahtuu?