please, dont hurt me

8.

Ne silmät.

"me olemme pahoillamme mutta siskosi on pahoinpideltynä sairaalassa" vanhempi poliisi sanoo.

"Eli.....hän on elossa?" Kysyn pelkäävänä vastausta.

"kyllä kai?" Poliisi kysyy ihmetellen yhtäkkistä kysymystäni.

Kyyneleet valuvat poskiani pitkin.

Hän on elossa?

Hän on elossa!

"Kiitos!" Sanon ja suljen oven poliisien naaman edestä.

Ilon kyyneleet valuvat poskiani alas, ja käännyn ympäri.

Jätkät seisovat siinä katsoen minua ihmeissään. Purskahdan ihan juuri itkuun pelkästään ilosta.

1

2

3

Nyt.

Ja siinä minä taas kerran pillitin heidän edessään.

"Hei mitä tapahtuu??" Alex kysyy huolissaan kyykistyen eteeni.

"Hä..hän on elos..sasa"

Pojat katsovat minua tajuamatta mitään.

"Kuka on elossa?" Jack kysyy.

En saa vastausta ulos suustani.

Hymyni ylettyy varmaan melkein korviin asti.

Pudistan päätäni ja nousen ylös lattialta.

Lähden kävelemään ylös, mutta joku tarraa hellästi ranteestani kiinni.

Käännyn ja kaikki pojat katsovat minua ihmeissään.

"Mun sisko on...elossa" ja uusi kyynel tulva valuu taas alas poskiani. Silloin Alex vetää minut viereiseen huoneeseen ja sulkee oven.

Hän kävelee luokseni.

Katson häntä suoraan silmiin.

Jota a) en melkein ikinä tee muutakun jos hän on minulle vihainen jostain
Ja b) en ole ikinä uskaltanut

Mutta nyt katson.

Hänen silmänsä ovat täydelliset.

Hänen koko kasvonsa ovat.

Alexin käsi vaelsi omaani pitkin silittäen hellästi sitä.

Olin niin keskittynyt tutkimaan hänen kasvojaan, että en edes huomannut, että hän oli tullut koko ajan lähemmäksi.

Tunsin hänen pehmeän hengityksensä jo huuliani vasten.

Tiesin mitä hän aikoi mutta hän epäröi.

Näytti siltä että hän odottaisi minun tekevän aloitteen.

Mutta enhän minä sellaseen pysty!

Hänen muijjansa tappaa minut kertaheitolla kun saa tietää!

Ja muutenkin mitä kukaan ajattelisi siitä että olisin yhdessä koulun pahimman fuckboin kanssa.

Vaistomaisesti peruutin hieman, mutta silloin se tapahtui.

Alex otti takaraivostani hellästi kiinni ja työnsi huulemme hellästi mutta varmasti yhteen.

Päässäni soi herätyskellot, mutta en silti lopettanut.

Tuntui siltä, että päässäni pyöri miljoona ajatusta mutta silti mieli löi tyhjää.

Tätäkö se rakkaus teettää?

Suudelma oli ehtinyt kestää jo kauan.

Juuri silloin kuulen askelia ja tönään Alexin vaistomaisesti nopeasti pois. Askelten lähestyessä peräännyn itsekin.

"Luna haluaisitsä käydä katsomassa sitä sun siskoa" Kuulen Fredin kysyvän oven raosta.

"Jos haluut nii meiän pitäis lähtee ny"

"Joo oon tulos " sanon ääni väristen.

Katson silloin ekaa kertaa tämän episoden jälkeen Alexia hän oli aivan kauttaaltaan punainen ja musta tuntui että niin olin minäkin.

Lähdin nopeasti katse maassa kävelemään kohti autoa.

***

Automatka kohti sairaalaa oli onnekseni hiljainen.

Niinkun thank god!

Kun saavuimme sairaalan pihaan juoksin autosta ulos. En lopettanut juoksemista edes kun pääsin sisälle.

"Hei neiti mihis teillä on noin kiire !" Kuulen laimeaa huutoa takaani. Käännyn ja vartija kävelee luokseni.

"Tulin katsomaan siskoani" sanoin mahdollisimman nätisti.

"Tiedätkö edes missä huoneessa hän on? Juoksit nimittäin suoraan info tiskin ohi"

Eiku niin voi perse!

Palaan nopeasti takaisin.

"Mikä on Rosa Simmonssin huone!"
Sanoin yhteen pötköön ja onneksi hoitaja sai selvää.

"256 b"

En edes kiittänyt hoitajaa vain jatkoin pientä juoksu lenkkiäni kohti yläkertaa.

Musta vois tulla maratoon juoksija tän juoksun jälkeen.

***
Saavuin huoneen ovelle ja vedin kerran vielä syvää henkeä. Sitten astun huoneeseen sisälle.

Huone ei ollut pelkästään siskolleni vaan siellä oli kolme muutakin henkilöä.

Yhdellä oli amputoitu jalka.

Toisen kasvot oli ihan ruhjeilla.

Yhdellä ei taas ollut mitään näkyvää vammaa.

Yhtä en nähnyt.

Silloin tajusin, että sen on pakko olla Rosa

Kipitin nopeasti sängyn viereen ja vetäisin verhon pois edestä. Katsoin vielä silloin jalkojani.

Pelkäsin.

Pelkäsin nyt todella.

"..Luna??" Kuulen säpinöivän äänen kysyvän.

Nostan katseeni ja siskoni katsoo minua ihmeissään ja samalla iloissaan.

Ryntään halaamaan häntä.

"Mä rakastan sua"