please, dont hurt me

30.

Just doing my job.

Yksi asioista mihin en ole vielä tottunut eläessäni tässä uudessa suurkaupungissa on, liikenne ja siitä kuuluva ääni.

Nyt viimeisen parin viikon ajan olen joka aamu herännyt tuohon vilkkaaseen katuliikenteeseen monesti yöllä. Kyllä Suomessakin öisin aina löytyy todella kovaäänistä kännistä sakkia, mutta tämä oli jo sillä tasolla kuin koko Suomi olisi päättänyt lähteä juhlimaan 3 aamuyöstä.

Onkohan Rangers voittanut pelin tai jotain.

Melu oli jo niin kova että se alkoi jo hieman soimaan korvissani. Miten Maria pystyy nukkumaan tällaisessa kamalassa melussa?!

Nousin ylös sängystäni ja päätin mennä hakemaan lasin vettä jos se auttaisi asiaan. Istuin keittiötasolle ja tarkkailemaan New Yorkin ihmeellistä yöelämää. Kaikki oli niin kirkasta, pidin siitä. Jokaisen valon takana oli perheitä, ystäviä, ihmisiä.

Katsahdin kelloon joka näytti puolta viittä aamulla. Mahtavaa tulet tänäänkin menemään kuoleman väsyneenä töihin.

Ai niin tänään ne suomalaiset tulevat toimistolle. Muistin samalla kun pyörittelin vesilasia käsissäni.

Päätin ottaa rennosta aamusta kaiken irti ja tehdä itselleni hyvän aamiaisen. Samalla katsoen jotain sarjaa netflixistä.

...

Uusi päivä pärähti käyntiin toimistolta, jonne olin saapunut jo tuntia aikasemmin, etten vain olisi myöhässä. Vatsassani tuntui perhosia, sillä ensinnäkin minulla on ensin tärkeä päivä töissä ja sen jälkeen vielä treffit. Nämä kyseiset treffit tulevat olemaan ensimmäiseni ja toivon, että sitä myötä myös ikimuistoiset.

Kuvittele sitä, että Alex ei ikinä vienyt sinua edes treffeille.

Jännitykseni alkaa käymään jo ylilyönniksi, kun kahvikuppini ei meinaa pysyä kädessäni juodessa, sillä käteni tärisevät jo niin holtittomasti.

Miksi tämä hiton aivoton punapersepaviaani laittoi minut tähän hommaan! Kiroan, sillä tämä olisi viimeinen asia mitä haluaisin hoidettavakseni.

Yritän kaikessa rauhassa rauhoitella itseäni, kunnes huomaan pari selvästi suomalaista miestä kävelevän nopeasti käytävän päässä sijaitsevaan neuvotteluhuoneeseen. He olivat molemmat erittäin siistejä mustapukuisia miehiä jotka kantoivat mukanaan salkkuja. Molemmat miehistä olivat selvästi yli 40-vuotiaita, joten minulla ei ollut syytä huoleen. Kippasin viimeiset kahvin ripeet mukista alas ja lähdin kävelemään itsekin huonetta kohti.

Koska pomoni luotti neuvottelun minun käsiini, voin hyvin puhua miesten kanssa koko neuvottelun ajan suomea. Minulla oli ollut jo sitä kieltä ikävä, vaikkakin olin sitä "kotona" Marian ja Sebastianin kanssa puhunut.

Siitä tulee jotenkin ajan kuluessa outoa, että asiat jotka ennen olivat normaaleja, yhtäkkiä muuttuivat oudoiksi ja lopulta täysin vieraiksi. Oli mukavaa pitkästä aikaa puhua jonkun ulkopuolisen kanssa joka ymmärtäisi minua ja ei pidä minua erilaisena.

Astuin huoneeseen vielä pieni jännitys sisälläni, mutta suurin osa siitä oli haihtunut pois nyt kun tiesin, että yksi miehistä ei todellakaan ollut Alex.

Oliko hupsua pelätä sellaista? Sehän olisi ollut muutenkin aivan mahdotonta.

***

Aloitin keskustelemaan miesten kanssa täysin normaalisti. Kyselin aluksi vähän heidän firmastaan ja työpäivistään. Miehet vastasivat mielellään kysymyksiini ja se teki neuvottelusta oikein mukavan minulle, sillä olisin odottanut näiden olevan suomalaisia tumpeloita, jotka ei avaa suutansa kun kerran vuodessa torilla.