please, dont hurt me

4.

Niinkai sitten.

Tuo lause saa kylmät väreet iholleni ja ahdistukseni kukoistamaan sisälläni.
Myös aivoni näemmä lakkaavat toimimasta, sillä kysyn aivan idiootin kysymyksen.

"Miks?"

Tuon lauseen jälkeen olis tehnyt mieli lyödä itseäni pelkästään idiotismini takia.

"ai että miks?!"

"no siks, että sulla ei todellakaan oo kaikki hyvin. Mä löysin sut just sillalta, josta olit aikomassa hypätä alas. Mä tiiän, että oon yksi syy siihen. Sun kädet on suoraan sanottuna pilalla myös mun takia." Alex nousee seisomaan ja hengähtää hetkeksi. Olin juuri sanomassa ei se mitään kun hän jatkaa:

"Ja sä oot vielä niin viaton että varmaan tänki jälkeen aijot sanoo ei se mitään"

Vittu

Se tuntee mut liian hyvin.

"Luna sun pitää tajuta että kaikki ei oo hyvin mä ja moni muu on satuttanu sua.

Tajuta?
Onko hän tosissaan ihan niinkun kultakalakaan ei olisi mukamas tajunnut millaista minun elämäni on.

Nousen ylös.
"No etkö sä näe, että mä huomaan! Mikään mun elämässä ei normaalia, saatika sitten ennallaan. Kun mä meen koulun mun pitää pelätä et tänäänkö on se päivä kun joku teistä kusipäistä päättää että toi huora on ihan helvetin ruma hakataanko se vaa kuoliaaks nii kenenkään ei tarvi enää kattoo sen rumaa naamaa. Tai, että kun mää meen kotiin niin mää löydän jommankumman mun vanhemmista tai siskon kuolleena. Mä pelkään kaikkialla, päivittäin. Ettekö te huomaa sitä?" Huudan kaiken tuskani ulos. Se tulee ulos kuin tsunami.

Jalkani alkavat pettämään altani ja tunnen kuinka sekuntti sekuntilta hengitän nopeammin.

Ei.
Sää et saa paniikkikohtausta nyt.
Luna rauhotu.
Hengitä.
Hengitä.

Mutta en saa millään itseäni rauhottumaan.
Joten teen sen aivan loistavan idean, mitä olisi aivan ensimmäiseksi pitänyt tehdä, joka oli juosta karkuun. Lähdin nopeasti olohuoneesta ennen kuin kukaan heistä ehti pysäyttää minua ja juoksin. Juoksin niin kauas kuin vaan jalkani antoivat kantaa.

Olin aivan varma, että joku oli lähtenyt heistä perääni, mutta minua ei kiinnostanut. Tunsin oloni vapaaksi.
Pysähdyin syvälle metsään.

Kiljuin.

Hakkasin maata.

Kaikki tuska vaan vyöryi ulos ja tällä kertaa annoin sen.

Olin saanut nyt itseni rauhoittumaan sen verran, että nyt ainoastaan enään haukoin henkiäni. Silloin tunnen lämpimän käden olkapäälläni ja tiedän heti kuka siinä on. Havahdun kauemmaksi kädestä.

Alex.

"Luna sun pitää hengittää"

"Nonii kato mua sisään ja ulos ja uudestaan sisään ja ulos" Tein näin lopulta hengityksen oli tasaantunut täysin.

***

Minusta tuntui siltä, että päältäni oli juuri ajanut auto. En jaksanut edes nousta ylös. Epäilen, että siitä ei olisi ollut ees mitään hyötyä, sillä jalkani eivät olisi kumminkaan kestäneet. Ne olisivat varmasti romahtaneet altani ja olisin taas ollut makaamassa märässä maassa.

"Mun pitää saada sut täältä pihalta pois" kuulen kuiskaavan äänen sanovan. Tunnen kuinka Alex tarttuu hartioteni ympärille. Tuo nostaa minut rauhallisesti ylös samalla kun jalkani täriset. Poika nostaa minut syliinsä ja kantaa minut takaisin kämpälleen. Olen jo melkein puoliunessa kun saavumme takaisin heidän kämpälleen. Ainoa muistikuvani siltä illalta on kuinka tunnen pääni osuvan johonkin pehmeään ja lämpimään. Sitten kaikki pimenee.