Lunar Eclipse

16. I was the Predator, now I am the Prey

Puen mustia maihareita jalkaani, kun Noel kävelee luokseni. "Ootko sä varma tästä?" Tuo kysyy minulta ja nyökkään. "Kaikki tieto on hyödyksi. Mä teen mitä vaan, että saan Amberin takas." Vastaan, ja tuo katsoo minua mietteliäänä, nyökäten sitten pienesti. Suoristaudun ja katson tuota vielä hetken, kunnes avaan ulko-oven. Astun illan pimeyteen, ja menen kahden mustan Range Roverin luo. Hetken päästä Noel tulee viereeni, ja hänen perässään Chip, Victor, Charlotte, Courtney, Hunter, Luca ja Rafael. Katson Hunterin kädessä olevaa mustaa pistoolia, ja nostan sitten kysyvän katseeni jätkän silmiin. "Siellä ei oo turvallista. Missään ei oo turvallista. Varsinkaan yöllä." Tuo vastaa, ja huokaan hiljaa. Noel menee toisen mustan auton rattiin, ja Charlotte tuon viereen pelkääjän paikalle. Itse menen takapenkille Victorin ja Lucan viereen. Loput menevät toiseen Range Roveriin. Lähdemme ajamaan monen sadan kilometrin matkaa kohti entistä kotiani, perheeni surmanloukkua.

***

Katselen auton tummennetusta ikkunasta ulos, nojaten Victorin olkapäähän. Ajamme kapeahkoa metsätietä pitkin, enää ei pitäisi olla pitkä matka. Haukottelen hieman väsyneenä pitkästä matkasta, ja vilkaisen Victoria. Tuon mitäänsanomaton ilme muuttuu pieneksi hymyksi katseidemme kohdatessa. Hymyilen itsekin hieman, joka on ollut viimeaikoina hyvin harvinaista. En ole antanut itseni iloita. Enkä tule antamaankaan, niin kauan kun Amber on poissa. 

Hetken päästä auto pysähtyy. "Mitä nyt?" Kysyn, sillä meidän ei pitäisi olla vielä perillä. "Tie loppui. Meidän on jatkettava kävellen." Noel vastaa, sammuttaen auton ja nousten sitten ulos. "Ei kyllä yhtään houkuttelis mennä tonne pimeeseen käveleen." Charlotte mutisee, ja olin kieltämättä aivan samaa mieltä. Minua pelotti, vaikka en sitä muille näyttänytkään.  En halunnut näyttää heikolta. "Mennään nyt vaan." Sanon ja nousen autosta. 

Keräännymme autojen viereen, ja Hunter antaa jokaiselle jonkunlaisen aseen. Pistoolin, puukon tai jousipyssyn. Itse saan puukon, ja vilkaisen sitten Charlottea. Tuokin oli saanut puukon, ja tyttö katsoo sitä mietteliäänä. Hän ei selvästikään ollut mikään taistelija. Toivon syvästi ettei meidän tarvitsisikaan taistella. Victor tulee viereeni, ottaen minua kädestä. "Ei hätää, mä suojelen sua." Tuo sanoo. Poika selvästi osasi lukea minua, ja oli huomannut hermostuneisuuteni. Hymyilen hieman, vakuuttaakseni että olen ihan kunnossa. "No niin, eiköhän lähdetä!" Hunter huudahtaa, ei kuitenkaan erityisen kovaäänisesti. On varmaan hyvä koittaa pitää matalaa profiilia, eihän sitä tiedä mitä ympäröivässä metsässä on. Lähdemme Hunterin ja Noelin johdolla pimeän metsän syvyyksiin, ja aina välillä vilkaisen ympärille. Courtney ottaa Rafaelia kädestä, ja Charlotte menee Chipin ja Lucan luo. Pidän puukkoa toisessa kädessäni, valmiina käyttämään sitä tarpeen tullessa. Toivottavasti tarvetta ei tulisi.

Tuntuu kuin olisimme kävelleet metsässä jo useita tunteja. On täysin pimeää, ja aivan hiljaista, lukuunottamatta joukkomme askeleita narisevalla lumikerroksella. Kiinnitän huomioni kauempana edessä heikosti näkyvään rakennukseen, ja tunnistan sen entiseksi kodikseni. Se ei kuitenkaan näytä enää samalta turvalliselta ja lämpöä huokuvalta kodilta. Ulkoisten vaurioiden lisäksi tuntuu, kuin jokin selittämätön pimeys ja ahdistus vallitsisi entisen turvapaikkani yllä. Silmissäni näen joulukuisen talviyön veriset kauhunhetket, ja kuulen korvissani äitini huudon. Laukaukset kaikuvat mielessäni, ja oloni muuttuu yhä epävarmemmaksi. Victor vilkaisee minua, ja silittää peukalollaan rauhoittavasti kämmenselkääni. Tuon läsnäolo rauhoittaa minua hieman, mutta vilkuilen silti varovasti olkani yli. "Ollaan varovaisia." Noel sanoo astellessaan etuovelle, joka tosin ei ole enää paikoillaan, vaan lojuu terassilla. Kävelemme varuillamme sisälle taloon, aivan hiljaisin askelin. Lattialla on verta, ja huonekaluja on rikki. Paikka on aivan sekaisin, hyvä että edes tunnistan sitä kodikseni. Entiseksi kodikseni. 

Olen jonkin aikaa omien ajatusteni keskellä, kunnes muistan syyni tänne tuloon. Lähden kävelemään kohti isäni työhuonetta, Victorin tullessa perässä. Katseeni harhailee verijäljissä ja rikkinäisissä tavaroissa, mutta koitan olla välittämättä niistä. Työhuoneelle päästessäni raotan varovasti sen raskasta ovea, astellen sitten sisään. Siellä kaikki näyttäisi olevan niinkuin ennenkin. Huokaan syvään, kunnes siirrän mattoa sivuun, ja etsin katseellani irtonaista lattialautaa. Yksi lauta näyttää hieman irtonaiselta, ja nostaessani sitä varovasti, se lähtee kuin lähteekin paikaltaan. Polvistun laudan alta löytyneen kätkön viereen, ja nostan sieltä kuluneen päiväkirjan. Sitä koristaa kirjaimet G.W, niinkuin oli koristanut kirjaa unessanikin. "Gilbert Walker." Sanon hyvin hiljaa, lähes äänettömästi. Sivelen kirjaa kädessäni, kunnes huomaan kätkössä olevan jotain muutakin. Otan käteeni pienehkön samettipussukan, ja avaan sen varoen. Kaadan sisällön toiselle kädelleni, ja kurtistan hieman kulmiani, kultainen avain ja kaulakoru, jossa on jonkinlainen jalokivi. 

Hetken esineitä katseltuani, laitan ne takaisin pussukkaan, ja tarkistan vielä ettei kätkössä ollut mitään. Laitan lattialaudan takaisin, ja maton sen päälle. Vilkaisen sitten ympärilleni, ja katseeni osuu vanhaan reppuuni, joka nojaa seinään työhuoneen nurkassa. Haen sen, ja laitan tavarat sinne, sulkien repun huolellisesti. Käännyn sitten ovelle, jossa Victor oli koko ajan vartioinut mahdollisilta tulijoilta. "Mä sain sen." Sanon tuolle, jättäen kuitenkin kertomatta avaimesta ja korusta. Luotin kyllä Victoriin, mutta minusta oli tullut yhä varovaisempi. Victor nyökkää, ja kävelemme pois huoneesta muiden luo. Charlotte ja Courtney katsovat minua myötätuntoisesti, he eivät varmaan olleet osannut odottaa ihan näin veristä menneisyyttä. Vastaan noiden katseisiin hiljaisella katseella. Kyllä, hiljaisella. Katseeni ei puhunut mitään, siitä ei huomannut yhtäkään sanaa, tai yhtäkään tunnetta. "Löysittekö te sen?" Noel kysyy, ja nyökkään pienesti. "Lähdetään sitten, ei viittis olla täällä yhtään kauempaa kuin tarvii." Hunter sanoo, ja kaikki taisivat olla aivan samaa mieltä.

Haukottelin hieman, kylmä viima puhalsi kasvoihini. "Jaksatko sä? Mä voin kyllä kantaa sut. Tai ainakin ton sun repun." Victor sanoo, katsoen minua hieman huolissaan. "Jaksan, jaksan." Mutisen hieman väsyneenä. Pidän siitä kuinka herrasmiesmäinen Victor on, mutta kyllähän minä itsekin pärjään. Ainakin halusin vakuuttaa hänet niin. Tunnen Victorin katseen yhä itsessäni, ja nostan oman katseeni tuohon. Tuo koittaa selvästi lukea ajatuksiani, mutta pidän kovan ulkokuoreni, enkä antanut tuon saada minusta yhtäkään tunnetta irti. En halunnut, että tuo luulisi minua heikoksi, ja näkisi sekaisen sisimpäni. Sillä tunteeni olivat todellakin ristiriidassa, ja se raastoi minua. Mutta koitin silti päästä eteenpäin, Amberin takia.

"Mitä vittua?!" Havahdun ajatuksistani Chipin huudahdukseen. Ai, näemmä olemme päässeet autoille. Mutta mikä muka on pielessä? Vilkaisen muita, ja katson sitten Chipiä joka kyykistyy auton renkaalle. "Nää renkaat on puhkottu." Mies sanoo eleettömästi. "Nääkin." Hunter sanoo katsoen toisen auton renkaita. Nielaisen pienesti, katsoen ympärilleni. Courtney takertuu peloissaan Rafaelin käteen, ja Charlotte kävelee luokseni. Tyttö ei saa sanaa suustaan, mutta tuon hätäännystä ei ole vaikea arvata. "Mä koitan soittaa jollekin." Noel sanoo, ottaen puhelimensa esiin, ja jatkaen sitten "Te voitte tytöt mennä vaikka autoon, täällä on aika kylmä." Menemme toisen auton takapenkille istumaan, pitäen toisiamme käsistä. "Mitä nyt tapahtuu?" Courtney kysyy hyvin hiljaa, silmät kyynelehtien. "Eiköhän tää tästä." Koitan lohduttaa, tosin huonolla menestyksellä, sillä olin itsekin erittäin peloissani. Charlotte on vain hiljaa, katsoen ikkunasta nieleskellen kyyneleitä. Viimeaikaiset tapahtumat ovat saaneet kaikki entistä varovaisemmiksi, eikä ilmeisesti syyttä. Koskaan ei voi tietää, tarkkaileeko joku aseen kanssa puun takana. 

Suljen hetkeksi silmäni, kunnes Noel avaa auton oven. "Vastasko kukaan?" Kysyn tuolta, koittaen vaikuttaa rauhalliselta. "Ei yhteyttä." Tuo sanoo hiljaa, ja viimeistään nyt olen varma, että joku on tiennyt meidän tulostamme tänne. Se joku on ollut valmiina ja se on vaaninut meitä. Olen ihmissusi, ja tottunut olemaan saalistaja jonka nähdessään saalis lamaantuu kauhusta. Mutta tällä kertaa minä taidan olla se saalis. Saalis, joka aavistaa metsästäjän läsnäolon, mutta ei voi nähdä tätä. Saalis, joka tuntee viiltävän katseen selässään, mutta ei voi suojautua siltä. Saalis, joka ei pääse pakoon.

------------------------------------------------------------------------------------------------

Vihdoin uutta lukua! Musta tuntuu, että pahoittelen joka luvun lopussa sitä, kuinka kauan on mennyt edellisestä luvusta, ja joudun pahoittelemaan sitä jälleen kerran. Mutta päätin kirjoittaa normaalia pidemmän luvun 1126 sanaa! :D Kirjoitin tätä lukua moniä päiviä, sillä tää on tarinan kannalta aika tärkeä luku. Toivottavasti piditte, ja jos piditte niin votetkaa ja kommentoikaa ihmeessä. Ne piristää mun päivää aina ihan tosi paljon, ja saan todella paljon motivaatiota kirjoittaa uutta lukua. Kiitos teille kaikille, love you. :) <3