Promise/Sope

osa kuusi

Yoongi nk
"Mihin me laitetaan nämä?" Dong-Yul ja Kyung Mi nimiset haljoitteliat kysyivät suuret laatikko pinot käsissään. "Varastoon. Jokaisessa lukee mitä ne sisältävät. Joten jos esimerkiksi lukee kengät niin viekää sinne missä on muitakin kenkiä" ohjeistin Dong-Yulia ja Kyung Mia. He olivat ihan mukavia.

Olin ollut suuren osan päivästä ajatuksissani, samoin nähtävästi Hoseok. Mietin kaikkia eilisiä tapahtumia. Korjasin välini isääni, joka on nykyään sairaala kunnossa. Hän saattaisi lähteä pois millä hetkellä hyvänsä. Hän halusi korjata suhteemme ennen kuin se olisi jo myöhäistä. Olin halannut Hoseokkia ja hän minua ja hän oli nukkunut vierelläni.

Hoseok ei tiennyt painajaisistani sitä, että välillä ne olivat jokin tapahtuma menneestä ja välillä ne näyttivät tulevan. Se mitä näin tulevaisuuteen tapahtui aina. Eilen kun nukahdin näin hetken tulevasta, isäni kuolisi aivan lähi päivinä. Juuri kun olisin päässyt väleihin isäni kanssaan hän lähtisi viereltäni. Ainoa joka jäisi vierelleni olisi Hoseok, jos niinkään tapahtuisi. Mitä jos seuraavaksi näänkin myös hänen kuoleman painajaisessani. En kestäisi sitä. Tai no voisihan hänkin vain muutaman päivän sisällä hylätä minut.

Rocky oli ilmestynyt vihdoin töihin ja minusta oli tullut paikan johtaja. Joten tehtävää minulla oli vielä entistä enemmän.

_

Viimeisetkin asiakkaat olivat vihdoin lähteneet. Hoidin muutamia paperi hommia kuntoon ja lähdin kohti sairaalaa. Parkkeerasin autoni ja etsin huoneen numeroltaan 125. Hoitaja oli juuri tarkistamassa isäni kuntoa. "Voinko tulla sisään?" kysyin. "Te taisitte olla Yoongi?" hoitaja varmisti. "Kyllä, hän on mun isä" vastasin. "Olette hänen ainoa läheinen?" nainen kysyi ja nyökkäsin.

"Missä kunnossa isä on?" kysyin. "Todella heikossa" hoitaja huokaisi, päästi minut sisään ja lähti. Ei selvästikkään jaksanut puhua kanssani. No kuka oikeasti olisi jaksanut taikka halunnut. Istuin sängyn viereiselle penkille ja ajauduin ajatuksiin. Pieni liike käteni vieressä herätti minut nykyhetkeen.

"Yoongi sinäkö siinä?" kuulin isäni sanat. Hän oli menettänyt näkökykynsä sairastuessaan. Isä ei osannut pitää itseään kunnossa. "Mmm" mumisin. "Miten työpäiväsi meni?" hän kysyi. "Hyvin" vastasin. "Olen pahoillani, että vasta nyt otin yhteyttä sinuun. Olin ikävöinyt sinua heti muuttamisesi jälkeen" mies sanoi. "Olisit yrittänyt edes pitää itsestäsi huolta" tuhahdin.

"Etsi henkilö joka huolehtii sinusta, rakastaa sinua. En ole täällä enää montaakaan tuntia" isäni sanat järkyttivät minut. "Et sä vielä voi lähteä, jättää mua yksin" parahdin ja peitin kasvoni, sillä aloin itkeä. "Yoongi, sinä et jää yksin. Löydät vielä sylin jonne pääset turvaan painajaisiltasi" hän lohdutti.

"Mistä tiesit, että nään painajaisia?" hämmästyin. En ollut koskaan kerronut hänelle painajaisistani. Enkä myöskään äidilleni. "Tiedän useita asioita. Tiedän sen, että ne alkoivat kun olit kuusitoista. Silloin koit jotakin, jota et olisi halunnut koskaan kokea" isä selitti. "Mutta, miten?" kysyi. "Asuit vielä kotona kun painajaisesi alkoivat. Äitisi ja minä heräsimme usein huutoihisi. Äidin kuoleman jälkeen ne vain pahenivat ja pahenivat. Lopulta muutit pois peittääksesi tunteesi ja päästäksesi kauas sanoistani" hän kertoi.

"Rakastan sinua todella paljon" olivat viimeiset sanat ennen turhauttava pitkää piippausta.

_______________________________________

Kyynelputous vain koveni silmissäni. Isä oli lähtenyt viereltäni. En osannut olettaan painajaiseni tapahtuvan jo näin pian. Muutama hoitaja juoksi huoneeseen ja veivasivat isäni muualle. Tiesin, että toivoa ei enää olisi. Isä oli jo lähtenyt parempaan paikkaan äitini luo. Hänen sydämensä ei enää jaksanut.

Pyyhin kyyneleeni ja poistuin huoneesta. Astelin hitaasti portaa alas ja etsin parkkipaikalta autoni. Painoin kaasua ja lähdin lähikaupan kauttaa kotiin itkemään.