Promise/Sope

osa kaksitoista

Yoongi nk
Hoseok laski unenpöpperöisen Haneulin vapalle penkille. Istuin poikaystäväni viereen. Otin lautaselleni hieman ruokaa.

Mieleeni alkoi vähitellen muistua painajainen, jonka olin aamulla nähnyt. Kaikki painajaisessani tapahtuneet kosketukset olivat tuntuneet niin aidoilta, mikä sai aikaan hyytävän kylmätväreet. Yksi yksinäinen suolainen kyynel valui poskelleni.

Hoseokin katseesta huomasi, että hän tiesi mikä oli meneillään. Hän muodosti kasvoilleen kaikki on hyvin ilmeen. Tuo nousi penkiltään ja halasi minua takaapäin. "Ooksä kunnossa? Pitääks lähteä kotiin?" Hoseok kysyi kuiskaten. "Kaikki on hyvin. Olen tässä" tuo kuiskasi heti perään. "Oon kunnossa... Mulla särkee vaa vähän pää" mumisin hiljaa. "Mun repussa on särkylääkkeitä" hän sanoi ja aloitti itse syömään.

"Hosook toi mies itkee" joku lapsista katsoi Hoseokin äitiä samalla osoitten minua. Hosook antoi minulle tietävän kasteen. "Keskittykäähän vain syömiseen" nainen sanoi. Lapsi mumisi jotain itsekseen ja jatkoi syömistä. Etsin poikaystävävi repusta särkylääkettä ja aloin itsekken syömään.

_

Minut pistettiin pitämään lukutuokiota lapsille. Se ei ollenkaan haitannut minua. Etsin suuresta kirjahyllystä mukavan kirjan. Valitsin Pikku Prinssin, sillä se oli lapsuuteni lempi kirja. Äitini oli aina lukenut sitä minulle niinä iltoina kun en ollut saanut unta peläten mörköjä. Ne hetket olivat ikimuistoisia.

"Mikä sen Prinssin blaneetan nimi oli?" brunette poika kysyi, sillä oli jo tainnut tippua kärryiltä. "Sen nimi on B612" vastasin pojalle ja jatkoin tarinan kertomista.

"Ootko sä lukenut joskus tota kirja ennen?" yksi lapsista kysyi kun olin juuri saanut lopetettua lukemisen. "Mulle luettiin tätä kirjaa kun olin pieni" sanoin. "Lukiko sun äiti sitä sulle?" tuo kysyi ja nyökkäsi hänelle vastaukseksi.

"Millainen sun äiti on?" tyttö jatkoi utelua. "Hän oli todella mukava ja huolehtivainen. Hän eli todella hyvää elämää, mutta maailma ei ole aina niin reilu kaikille ja hän joutui kanssani onnettomuuteen eikä selvinnyt" siirsin katseeni jalkoihini. "Mun äiti kuoli myös. Ja myös isä. Olin kai juuri täyttänyt neljä ja nyt olen kahdeksan" lapsi kertoi. Miten tuo lapsi pystyi kertoa vanhempiensa kuolemasta noinkin helposti? Minulle oli haastavaa puhua äitini kuolemesta vaikka siitä oli jo kulunut kymmenen vuotta.

En voinut unohtaa sitä päivää kun olimme matkalla huvipuistoon ja eteemme vain tyhjästä tuli auto johon törmäsimme. Olin 16-vuotias ja lähdin vanhempieni kanssa huvipuistoon. Silloin oli syntymäpäiväni ja halusin viettää sen päivän perheeni kanssa ja he olivat lupautuneet lähtemään kanssani huvipuistoon. Äitini oli sillä hetkellä elämän ja kuoleman porteilla. Hän oli lähempänä kuoleman portteja ja menehtyi.

Äidin kuoleman jälkeen viikko kului ja isäni nimitti minut syyksi äidin kuoleman, kun minunhan takia sinne huvipuistoon oli lähdetty. Olin silloin niin uupunut, sillä painajaiseni olivat vain pahentuneet entisestään ja olin räsynukke Shoulle ja Kenjiro oli jo useasti pahoinpidellyt minua. Kestin isääni vajaan kuukauden ja lähdin kotoani enkä palannut kyseiseen taloon enään koskaan.

"Mikä sun nimi oli?" suloiseen kukkahameeseen pukeutunut tyttö kysyi. "Yoongi" vastasin muodostaen hymyn huulilleni. "Yoongi miten pääsee eroon painajaisista?" lapsi kysyi. "Yritä ajatelle mukavia asiota kuten sateenkaaria keikkine väreineen ja muista, että ne ovat vain painajaisia evätkä ne ole totta" kerroin lapselle. "Tressaako sinua jokin vai onko jotain traumaattista tapahtunut?" kysyin.

"Mikä on trauma?" tyttö ei tainnut tietää mitä sana tarkoitti. "Trauma voi olla jokin, joka on esimerkiksi järkyttänyt sinua" yritin kertoa mahdollisimman yksinkertaisesti. "Onko isän hakatuksi jääminen trauma?" lapsen sanat järkyttivät minua. "Olen aika varma, että on jos se kokemus on jäänyt muistoihin ja palautuu mieleen vähä välein" sanoin. "Saaks mä halin?" tuo kysyi ja nykkäsin. Lapsi kipitti syliini ja kietoi pienet kätensä ympärilleni.

"Onko mussa jotain vikaa kun näen niitä unia?" tuo kysyi. "Ei, ei ole. Painajaiset ovat ihan normaali asia. Useat ihminen näkevät niitä. Itsekkin näen niitä usein, sillä minullekkin on tapahtunut jotain tramatisoivaa" halasin tyttöä. "Kiitti Yoongi. Oli kiva kertoo jollekkin" tuo halasin minua vielä hetken ja lähti luultavasti ulos.

"Oot aivan mahtava lasten kanssa. Tuolle lapselle autto myös tosi paljon jo se, että olit kuuntelemassa häntä. Haluisin niin adoptoida jonkun täältä ja perustaa perheen kanssasi" Hoseok ilmestyi taakseni. "Miten voit olla näin ihana" käänsin tuon ja halasin häntä. "Hei hellitä vähän. Kohta en saa happea" poikaystäväni naurahti.

"Hei kyyhkyläiset. Mulla ois teille mukavaa hommaa" Hosook ilmestyi oviaukolle. "Mikä on mukavempaa kuin poikaystävän halaaminen?" kysyin. "Lähtekää Haneulin, Mian ja Kain kanssa lähi puistoon ja menkää johonkin kivaan kahvilaan" kolme lasta kipittivät Hoseokin äidin luo. "Yoongi Hoseok" Haneul sanoi koiranpentuilmeen kera. "Ei tässä muu auta kun lähteä puistoon" Hoseok naurahti.

Varmistin, että olin ottanut lompakon mukaan. Haneul nauroi Hoseokin selässä ja Mia ja Kai kävelivät nätisti edessämme. Lapset olivat leikkineet reilun tunnin ja olimme lähteneet etsimään jotakin kahvilaa. Kai kuitenkin pysähtyi kapean kujan luona. "Tuolla on joku" poika osoitti kujan suuntaa. Näin jonkun mukaamassa maassa. Katsoin häntä tarkemmin ja älysin hänen olevan Shou.