Promise/Sope

osa neljä

Yoongin nk
"Sori tuli mutkia matkaan. Mun pitää mennä" sanoin pojalle. "Jos haluut kyydin kotiis niin tuut mukaan" nousin pöydästä. "Mun pitää maksaa" Hoseok sanoi. "No sitten maksat" sanoin. "Jin mitä nää maksaa?" poika asteli kassalle. "Jos tuli kiirus niin menkää vain. Ei tarvitse maksaa" mies huikkasi.

Minussa roihui suuri viha, mutta pelon tunteen löysin vielä voimakkaampana. Halusin samaan aikaan karata jonnekkin kauas pois, ja mennä suoraan päätä lyömään miestä. Pelkäsin sitä miksi ikinä hän halusi tavata minut. Halusiko hän tehdä minulle jotain pahaa.

Tuntui siltä, että olisin halunnut omistaa henkilön, jota olisin voinut halata. Pelkäsin niin paljon, että halusin vain päästä jonkun syleilyyn. Rakastavan äidin syleilyyn, joka kertoisi kaiken olevan kunnossa ja, että kaikki järjestyisi. Jos minulla olisi vielä äiti, en olisi vieläkään muuttanut omilleni, olisin vain jäänyt hänen luokse ainiaaksi.

"Mikä on meneillään?" Hoseok asteli perässäni autolleni. "Ei sun kaikkee tartte tietää" sanoin ja avasin auton oven. "Yoongi...oon huolissani" poika mumisi. "Kaikki on hyvin, ainakin vielä" sanoin. "Tuo ei auttanut yhtään, se vain pahensi mun oloa" kyynel valui pojan poskelle. "Kenjiro haluaa tavata sut, eikö niin?" Hoseok kääntyi puoleeni. "Kyllä" käynnistin auton. "Hei, älä itke" sanoin pojalle.

Ajoin pojan kotiinsa. "Soita jos tulee hätä" sanoin. "Kiitti kyydistä" tuo sanoi ja avasi oven. "Eipä mitää. Moikka" sanoin ja näppäilin Kenjiron numeron. 

"Mihin tulen?" kysyin.

"Baarin edustalle" Kenjiro vastasi.

"Minkä?" ärähdin.

"Joka menee maan alle" mies vastasi.

"Ja jos en tule?" kysyin.

"Siitä ei seuraa mitään hyvää" Kenjiro katkaisi puhelun.

Olin juuri lähtemässä kun Hoseok juoksi takaisin autooni. "Mä tuun mukaan" tuo pisti turvavyön. "En suosittele" mumisin. "En halua, että sua satutetaan" poika sanoi. "Pysyt sitten koko ajan vain ja ainoastaan autossa" painoin kaasua. "Mihin me ollaan edes menossa?" Hoseok kysyi. "Baarin edustalle" katsoin tiehen. "Niimpä tietysti" tuo tuhahti.

Ajoin auton tien reunaan. Kenjiro nojaili baarin kulunutta kivistä seinää vasten. "Pysy täällä" sanoin Hoseokille ja lähdin. "Mikä kesti?!" Kenjiro karjaisi. "Ei tänne sekunnissa aja" vastasin. "Miks toi rääpäle on sun mukana?" mies kysyi. "Miks sua se kiinnostais" tuhahdin.

"Halusit mut tänne miks?" ärähdin. "Rahat tai turpiin!" mies karjaisi. "Mitkä rahat? Ei oo rahaa. Ja mistä hyvästä?" sanoin välinpitämättömästi. "Karjuit Dawonille, siitä ei pääse helpolla maksamatta" mies katsoi minua murhaavasti. "Ja paskas välität tyttöystävästäsi" naurahdin kuivasti.

Kun tuon olin sanonut tunsin lyönnin taakaa päin. Kenjiro ei tietenkään ollut yksin. Pian tunsin myös toisen iskun, jonka ansiosta kaaduin polvilleni maahan. Polveni olivat aivan verellä kiitos henkilön, jota en edes ollut koskaan tavannut. Nousin turhautuneena.

"Alkaako poika pillittää" Kenjiro ivaili. "En ole enää se sama kuusitoista vuotias poika, joka alkaisi pienestä iskusta tai veren määrästä itkemään" sanoin. "Entäs jos isku onkin kova"  Kenjiron otti käsiinsä rikkinäisen lasipullon ja löi sen avallu minua. Mies löi myös toiseen kerran vielä paljon kovemmin, mutta ei osunut minuun.

"Hoseok!" huudahdin. Hän oli juossut autostani eteeni. Hän oli ainoastaan käsieni varassa. Pojan selkä oli aivan verellä lasinsirujen koristamana. "Mähän käskin sun olla autossa" silmäni kostuivat. Laskin Hoseokin maahan nähdäkseni hänen selkänsä paremmin. Pojan selkä ei ollut lähelläkään kunnossa olemista.

Nostin Hoseokin syliini ja kannoin hänet ripeästi autooni. Tämä oli se syy miksi en halunnut pojan tulevan mukaan. En halunnut, että häneen sattuisi. Välitin hänestä todella paljon vaikka sitä ei uskoisikaan. "Mä oon kunnossa. Ei tartte mennä sairaalaan. Mä en haluu sairaalaan. En halua, että Dawonin saa tietää tästä. Mennään sun luo" poika avasi suunsa. "Ooks sä ihan varma?" kysyin. "Pliis" tuo pyysi. "Jos niin haluat" sanoin. "Kiitos" Hoseok sulki silmänsä.

_

Poika makoili sohvalla minun tehdessä ruokaa. Olin saanut Hoseokin kuntoon ja käynyt nopeasti kaupassa. "Pitäiskö sun ilmottaa Dawonille, että oot täällä?" kysyin pojalta. "Ei lähde tarpeeksi ääntä puhumiseen. Voiks sä soittaa sille?" Hoseok kysyi hiljaa. "Mähän huusin sille aamulla" tuhahdin. "Hyung..." tuo mumisi. "No okei. Anna puhelimes" myönnyin aivan liian helposti. "Kiitos" poika etsi siskonsa numeron.

"Hoseok missä oot?" kuulin Dawonin äänen.

"Dawon, Hoseok on mun luona" sanoin.

"Mitä se sun luona tekee ja miks sulla on sen puhelin?" nainen kysyi.

"Sillä tuskin on ääntä puhua" vastasin.

"Tuot sen pojan nyt heti tänne. En jätä sitä poikaa sun käsiin" Dawon korotti ääntää.

"Sun sisko haluu et vien sut kotiin" siirsin puhelimen pois korvaltani ja sanoin pojalle. "Mä en haluu et se näkee mun kunnon" Hoseok kuiskasi. "Laita kaijuttimelle" tuo sanoi.

"Laitoin kaijuttimelle Dawon. Voit puhua asiasi veljellesi" sanoin Dawonille.

"Hoseok nyt heti tänne" nainen sanoi.

"En oo enää mikään pikku lapsi. Osaan huolehtia itsestäni. Oma vikas, että Yoongi huusi sulle aamulla. Ehkä sun ei kaikkea tartte tietää muiden menneisyyksistä" Hoseok sanoi sikolleen.

"Vaikka olisit kuinka vanha olet silti lapsi. Tänne heti" Dawon vauhkoi puhelimen toisen puolen.

"Mulla ei ole oikesti enegriaa eikä ääntä puhua" poika sanoi turhautuneesti.

"Sitä suuremmalla syyllä. Et pysty siis puolustamaan itseäsi. Onko se saastainen mies antanut sulle alkoholia? Mä tuun heti hakemaan sut sieltä" nainen jatkoi.

"Mä oon edelleen tässä. Ihan kuin en kuulisi sun sanoja. Ja en ole antanut sille alkoholia" sanoin.

"Dawon! Et tunne Yoongia tarpeeksi hyvin sanoaksesi kaiken mikä mieleesi juolahtaa. Ei se oikesti oo tehnyt mulle mitään. Et tule hakemaan mua enkä mä aijo tulla kotiin. Jään tänne yöksi" Hoseok huusi. Poika nousi sohvalta ja painoi kännykästä punaista luuria.

"Onks toi ruoka valmista?" Hoseok kysyi olemattoman hiljaisella äänellä. "On, mee vaa syömää. Älä rasita sun ääntä yhtään enempää" sanoin. Poika söi ja aloimme katsoa Netflixistä lempi sarjaamme. "Voiks mä nojata suhun?" poika kysyi melkein kuulumattomalla äänellä. "Mmm" mumisin. Tunteja kului ja molemmat meistä nukahdimme.