edes ystäviä?

rikkinäinen prinsessa

~Ivyn nk~
On mennyt jo muutama päivä Evellä ja Alexilla ruokalassa tapahtuneesta. He eivät ole sen jälkeen katsoneet toisiaan, eivätkä edes kulkeneet läheltäkään toisiaan. Molemmat ovat vain pysyneet omissa porukoissaan, kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Eve koko ajan sanoo olevansa kunnossa, ettei se suudelma merkannut hänelle mitään. Tuo vain valehtelee asiasta itselleen ja minulle. Olen tuntenut Even jo huimat 15 vuotta ja olen oppinut että tyttö osaa vakuuttaa itselleenkin liian voimakkaasti, ettei jokin asia merkitse mitään vaikka se vaivaa sitä todella paljon. Eve oli iloinen vielä kun Alex huomioi sen, mutta sen jälkeen hän on alkanut olemaan poissa tolaltaan ja muissa maailmoissa. Itken usein iltaisin kotona, koska pelkään Even masentuvan pojan takia ja satuttavan itseään, jopa jättämään minut yksin tänne.
"Eve?" kysyn, mutta tuo ei vastaa. Ihan kuin hänen sielunsa olisi toisessa maailmassa.

Ensimmäinen asia jonka muistan Evestä on, kun vahingossa löin häntä nyrkillä päin näköä, kun opin seisomaan ja heilautin nyrkit ilmaan voiton merkiksi samaan aikaan kun tyttö vieressäni oli nousemassa, joten osuin tuota suoraan naamaan joka kaatui takaisin maahan katsoen minua tuimasti mutta nauraen.
Meille piti ostaa kaksosrattaat, koska kuljimme aina yhdessä joka paikassa, söimme ensimmäistä kertaa jäätelönkin torilta yhdessä kaksosrattaissamme, joka päättyi niinkin että äitimme nauroi vedet silmissä. Olimme nimittäin sotkeneet toisemme jäätelöllä hetkessä kun äitimme käänsivät selkänsä meille hetkeksi.
Oli viimeinkin aika kun Eve täytti 6vuotta, pääsimme juhlimaan joka vuotiset synttärimme yhdessä. Odotimme innolla kakkua, jonka valitsimme yhdessä kuten joka vuosi.
Aika vyöri nopeasti ja pian olimmekin jo 13 vuotiaita, kun vaikein aika alkoi. Ylä-aste ja Evelle rankin osuus. Äitinsä kuolema. Karu kohtalo iskeytyi suoraan nokkamme alle, jopa minun äidilleni. Even äiti oli minulle kuin toinen vanhemmista, kuten myös Evelle minun äitini. Äitimme olivat olleet myös parhaat kaverit.
Kuukaisi siitä niin jouduimme hyvästelemään viimeistä kertaa Even äidin, laskemaan kauneimman enkelin taivaan tuuliin. Silloin itkettiin ja halittiin todella paljon haikailevin mielin. "Äiti, olen aina sinun pieni prinsessa, vaikka kasvoinkin nopeasti, jopa liian nopeasti sinulle. Sinäkin lähdit täältä liian aikaisin. Nyt pääset paikkaan missä sinulla ei ole enää yhtään tuskaa. Lupaan sinulle äiti, saat olla minusta vielä ylpeä. Olet aina minun suojelus enkelini. Nostit minut aina pystyyn kun kaaduin. Rakastan sinua äiti. Nyt on aika päästää sinut viimeiselle matkallesi. Turvallista matkaa äiti sinne taivaaseen" Tyttö puhuu itkien äitinsä arkun edessä saaden kaikki kirkossa olijat itkemään vielä enemmän. Silloin tyttö oli rikkinäinen prinsessa.

Seison tytön edessä, joka selvästi miettii jotain. "Oletko kunnossa?" kysyn, katsoen tyttöä silmiin pitäen hänen olkapäistään kiinni. "Oon, miks en ois" tyttö änkyttää pidätellen kyyneleitä. "Hei rakas" sanon ja katson tuota lohduttavasti silmiin, joka saa tytön kovan kuoren hajoamaan suoraan silmieni alla. Tytön kyyneleet purkautuvat ulos silmistä pitkinä vanoina ja tyttö lyyhistyy maahan itkemään käsiinsä. Laskeudun nopeasti tytön tasolle ja nostan tuon itkuiset kasvot kohti omiani. Eve alkaa itkemään entistä enemmän. Nostan tytön jaloilleen, kun tuo on kerännyt itsensä kasaan. Mutta heti sen jälkeen tyttö hajoaa uudelleen ja vedän tuon tiukkaan haliin ja tuo nyyhkyttää olkapäätäni vasten. "Ei oo mitään hätää, itke vaan" sanon silittäen tytön selkää. Huomaan Alexin ilmestyvän Even takana olevasta ovesta juuri kun tyttö erkaantuu minusta ja kääntyy katsomaan itkuisin silmin taakseen ja huomaa tuon pojan. Tyttö yrittää pyyhkiä kyyneleet silmiltään, mutta ne valuvat uudestaan ja tyttö lyyhistyy maahan itkemään enemmän, joka saa Alexin huomion. Poika näyttää surulliselta ja huolestuneelta. Saakin olla, rikkoi prinsessan. "Kuka täällä vois jeesaa rikkinäistä prinsessaa, se rikkoo seinät ku on ite säpäleinä" muistuu taas mieleeni. Tuo kohta muistuttaa tällä hetkellä paljon äitinsä prinsessaa.Tyttö ei ole ikinä itkenyt nuin paljoa äitinsä kuoleman jälkeen. Kuuntelin tätä todella paljon silloin kun Eve hajosi totaalisti, sanat kuvastivat liian voimakkaasti Even oloa. Tyttö on tällä hetkellä pettävällä jäällä, ei tiedä milloim jää pettää alta. En haluaisi ajatella asiaa, mutta pelkään todella.
Alex kävelee ohitsemme Lucan kanssa katsoen Eveä, joka itkee maassa. Tuo näky saa jopa minulla tunteet pintaan, minuun sattuu, jos Eveen sattuu. Eve valehtelee itselleen liikaa olevansa kunnossa, kunnes herkkä paikka iskee ja tyttö romahtaa.
"Ivy, mä rakastan sua kaikkein eniten, kiitos että oot olemassa" tyttö sanoo itkun seasta hiukan varovasti hymyillen. "Minäkin sinua Evelyn" vastaan hymyillen. Evelyn, sanoin ensimmäistä kertaa tuota oikealla nimellään. "Evelyn. Sä sanoit sen!!" tyttö hihkuu innosta ja halaa minua tiukasti.

• • •

~jenna.mikaelaww~