Murhaajan oppilas [II] VALMIS

Ensinäytös

Metsän yllä, taivaalla, oli ihan pimeää lukuun ottamatta kaukana hohtavien tähtien kimmellystä ja kuun sinertävää valoa. Valkotassu istahti aidalle katsomaan taivaanrannan tuntumassa uinuvaa hopeista kuuta. Viileä tuuli pörrötti hänen mustavalkoista turkkia. Hän liikautti häntäänsä ja tunsi vierellään jotakin pörröistä.
Valkotassu käänsi päätänsä ja näki heikosti mustan kissan vieressään. Tuon mustan kissan sinertävät silmät kimmelsivät kuun kelmeässä valossa.
"Musta," Valkotassu kuiskasi ääni väristen. Kevyt tuulenväre kahisutti lehtiä toisiaan vasten. Kaukana huhuili pöllö ja heinäsirkat sirkuttivat.
Musta käänsi päätänsä Valkotassua kohti. Heidän katseensa kohtasivat ja Valkotassusta tuntui, että hän upposi noihin syviin sinisiin lammikoihin.
Musta oli hukkunut kuita sitten. Valkotassu ei voinut uskoa, että näki veljensä jälleen. Musta muistutti häntä kollista, jonka kanssa hän ystävystyi ensimmäiseksi klaanissa. Korppisulasta.
"Tämä on unta," Valkotassu kuiskasi ääni murtuen. Kyyneleet valuivat hänen poskilleen.
Musta alkoi sukia naaraan turkkia lämpimällä, karhealla kielellään. Se lohdutti. Se tuntui aidolta. Muttei se ollut.
"Se kaikki oli minun syytäni," Valkotassu niiskautti nenäänsä.
"Se oli kohtaloni. Sinun on etsittävä omasi," Musta kuiskasi, lopettaen sukimisen.
Pitkä hiljaisuus. Valkotassu kuunteli Mustan rauhallista hengitystä ja pyyhkäisi kostuneita poskiaan.
"Kerro minulle miten klaanissa menee," Musta pyysi hiljaa.
Valkotassu hivuttautui lähemmäs veljeään ja painautui tuon lämpimään turkkiin kiinni.
"Tapasin mitä ihanimman kollin, Puumatassun, ja minulla on paljon ystäviä," Valkotassu niiskutti. "Suurinosa on todella mukavia," hän jatkoi kertomista. "Olen ollut jo muutamassa taistelussa. Olen aika hyvä taistelemaan," Valkotassun turkin lävitse väreili lempeä ja viileä tuuli. "Olen kuitenkin joutunut näkemään paljon kuolemaa, ja tajunnut, millaista elämä oikeasti on," hän lopetti. Mustan karhea kieli siveli hänen niskaansa. "Kärsimystä."
"Kumpa vain sinä voisit olla rinnallani," Valkotassu kuiskasi sanat jotka melkein juuttuivat kurkkuun.
"Olen aina rinnallasi," Musta lupasi.
Valkotassu tunsi veljensä hengityksen niskassaan.
"Ennen kuin mestarini kuoli, olin hänelle ilkeä. Kadun sitä edelleen," Valkotassu kertoi ääni väristen. "Hän antaa sinulle anteeksi," Musta vannoi. Valkotassu katsoi taivaanrannassa kuumottavaa hopeakiekkoa. Entä jos ei antaisi?
"Koska tapaan sinut taas?" Valkotassu kuiskasi.
"Kun sen aika tulee."