Salaisuus ✅

Neljästoista luku

Juu, ei kai täs muuta, kuin et tervetuloa vaa jatkamaan tätäki tälleen vaihteeksi
~Villieläin

Heloisen näkökulma

Katsoin, kun Edith vietiin pois sen miehen käsissä. En pystynyt tekemään mitään, sillä Odilia piti minusta kiinni, hän oli yllättävän vahva.
Yritin huutaa, mutta sanat eivät tulleet suustani.
"Tämä oli tässä, kaikki loppuu, olet epäonnistunut" Joku kuiski minulle hiljaa.
Katsoin, kun Edith asteli alttaria kohti oman isäni kanssa. Isäni saattoi Edithin alttarille, ja pian pappi alkoi lausumaan sanoja, joista en ymmärtänyt.
Riuhtaisin itseni Odilian otteesta ja juoksin alttaria kohti. Kompastuin, ja syöksyin nousevaan pimeyteen.
Maailma alkoi pimetä.
Alttari katosi.
Ihmiset alkoivat pimentyä, kun putosin syvemmälle pimeyteen.
Edithin itkusta turvonneet kyyneliset kasvot olivat viimeinen asia, mitä näin ennen kuin koko maailma pimeni.

Räväytin silmäni auki, kun joku ravisteli minua hereille.
Huudahdin ja ponkaisin istumaan tukka sikin sokin.
"Nukuimme pommiin! Seuraavat heinäkärryt lähtevät vasta keskipäivällä!" Odilia melkein huusi minulle samalla yhä ravistellen minua.
Edithiä ei näkynyt missään.
"Missä Edith on??" Kysyin yhä peloissani painajaisesta, jonka olin saanut.
"Hän on tuolla, puhumassa jollekkin pojalle" Odilia osoitti hiukan kauemmas navetan reunasta, missä heinäkärryt ja me olimme.

Heinäkärryt olivat jo olleet perillä aamulla, mutta he eivät ilmeisesti olleet jaksaneet siirtää meitä pois, jostain syystä.

Tärisin itku kurkussa.
"Hei hei hei" Odilia huomasi ja yritti rauhoitella.
"Mikä hätänä?" Hän kysyi ja halasi minua.
Pudistin päätäni ja kuivasin kyyneleeni.
"Ei mikään, älä pelkää" Sain pakotettua itselleni pienen hymyn.
Odilia katsoi minua epäilevästi, mutta hymyilee sitten lämpimästi minulle.
"Jos sanot niin" Odilia totesi.

Nousimme ylös heinäkärryistä.
Pudistimme heinät kaavuistamme pois nopeasti, kun sitten tajusin, että Edith jutteli jollekkin tämän kylän asukkaalle! Se tarkoittaisi, että jos peräämme tultaisiin, meidät voitaisiin jäljittää.
"Edith!" Kiljaisin kovaa, mutta tämä ei selvästikään kuullut.
Odilia sensijaan kiljaisi ja lennähti ahterilleen.

Lähdin juoksemaan noita kohti. Edith ja poika olivat aika lähekkäin, joten kun he huomaisivat tuloni, he molemmat vetäytyivät hiukan.

"Edith!" Sanoin, ja nappasin tytön hupun laittaen sen takaisin tuon kasvoille.
Lähdin retuuttamaan tuota takaisin Odiliaa kohti, joka oli jo noussut maasta.
"Meidät voidaan tunnistaa jos puhut ihmisille, enkö sanonut ettemme saa herättää huomiota??" Ärjyn Edithille.
"Et sanonut!" Edith tiuskaisi minulle takaisin.

Pääsimme takaisin kärryille, joiden päälle Odilia oli istahtanut nojaten hiukan laukkuihin, jotka tuon vieressä olivat kiltisti.

"Kerrataan nyt säännöt" Sanon tiukasti.
"Ei puhuta kellekkään ellei ole pakko. Minua kuunnellaan. Ei oteta huppua pois kasvojen edestä tai mennä iskemään ketään. Ei herätetä huomiota. Meidän pitää pysyä koko ajan yhdessä!" Tuhisen noille raivokkaasti.
Pelkäsin uneni käyvän toteen.
Minua pelotti.
Tuntui, että olen yksin.

Nonii nyt oli taas tällänen luku. Oli ehkä pikkasen pidempi mitä yleensä.
Mut iha vaa vähä :D
Sanoja:424
~Villieläin