Ootko mun nyt vai huomenna?

2 - Stalkkeri

"Moikka!" huudan isälle eteisestä.

"Onhan sulla avaimet mukana? Mä en ole täällä enää kahdentoista jälkeen", isä huikkaa huoneestaan. Teimme ylimääräisestä huoneesta vierashuoneen, eikä isä halunnut täyttää sitä työjutuillaan, joten hänen makuuhuoneensa toimii myös hänen työhuoneenaan.

"Juu, kyllä on. Nähdään illalla!" vastaan ja suljen oven perässäni. Olen lähdössä lenkille, sillä en halua, että päiväni alkavat sulautua liikaa yhteen. Tekemistä on muutenkin jo riittävän vaikea keksiä, sillä en todennäköisesti tule tapaamaan juurikaan uusia ihmisiä. Kavereiden saaminen olisi ollut helpompaa koulun kautta, mutta halusin käydä lukuvuoden mieluummin samassa paikassa loppuun ennen muuttoa.

Avaan kerrostalon ulko-oven ja astun ulos lämpöiseen kesäpäivään. Kello tulee pian yksitoista, mutta lämpötila on silti korkeampi kuin useasti vasta kahden aikoihin.

Tarkoitukseni oli mennä juoksulenkille, mutta totean, että kävelen mieluummin tässä helteessä ja herään jonain toisena päivänä aikaisemmin niin, ettei lämpö ole vielä kerennyt nousemaan.

Yritän suunnistaa Google Mapsin avulla jotenkin urheilupuistoon, mutta käännyn ainakin kolme kertaa väärälle kadulle, sillä kartta ei toimi ihan täydellisesti pätkivän nettiyhteyteni ansiosta. Matkaan piti mennä noin 20 minuuttia, mutta lopulta pääsen perille yli puolen tunnin kävelyn jälkeen.

Huomaan koriskentän pienen matkan päässä, enkä pysty estämään itseäni. Kävelen kohti porukkaa, joka pelaa katukorista yhteen useammista koreista. Pelasin itse korista kuusi vuotta, mutta lopetin sen vuosi sitten, sillä aika ei enää riittänyt lukiossa.

Istahdan penkille hieman kauemmaksi kentästä. Näköetäisyyteni on kuitenkin hyvä, joten katselen peliä vilkuillen puhelintani aina silloin tällöin.

Porukassa on kolme jätkää ja yksi tyttö. Tyttö ei taidoistaan päätellen pelaa koripalloa, tai sitten on juuri aloittanut. Yhdestä jätkästäkään en ole ihan varma, mutta kaksi muuta todennäköisesti ovat pelanneet useamman vuoden.

Katselen pelin kulkua paikaltani unohtaen, että olen aika näkyvällä paikalla itsekin. Unohdun katselemaan peliä niin, etten huomaa yhden pelaajista huomaavan tuijotukseni. Siinä vaiheessa, kun kaikki kääntyvät katsomaan minua, tajuan, kuinka typerältä varmasti näytän. Käännän katseeni nopeasti puhelimeni näyttöön, enkä viitsi vilkaista kentälle päin enää ollenkaan.

Poskeni punehtuvat nolostumisesta ja yritän olla ajattelematta äskeistä. Toisaalta eivät he tunne minua, joten ei tässä toistaiseksi mitään hätää ole. Jos kuitenkin törmäisin heihin vielä joskus ja he tunnistaisivat minut... No, ei mietitä sitä nyt.

"Haluatko sä tulla pelaamaa?" ääni kuuluu parin metrin päästä. Hätkähdän, sillä en ollut ollenkaan huomannut, että joku porukasta olisi lähtenyt kentältä. Toisaalta olin ollutkin aika keskittynyt omiin ajatuksiini.

Nostan katseeni ja näen edessäni yhden jätkistä, joka osasi pelata. Pojan ruskea tukka on lyhyt, eikä ulkonäössä ole valittamista. Hitto Viola, et nyt ala kuolaamaan jonkun jätkän perään, jota tuskin edes tunnet.

"Voin mä tulla, jos se on teille oikeasti ok. En halua häiritä", totean ja olen onnellinen siitä, että sain järkevän lauseen suustani ulos. Mua ei haittaa puhua tuntemattomille, mutta joskus omalle ikäluokalle on stressaavaa puhua, vaikkei siinä mitään järkeä olekaan.

"Ei meitä haittaa. Osaatkos sä pelata?" jätkä kysyy syöttäen pallon mulle. Nappaan sen refleksinä tajuamatta edes kunnolla, että jätkä taisi testata mua. "Näköjään osaat", se sanoo vino hymy naamalle kohonneena.

"Kassu", jätkä esittäytyy ja tarjoaa kättään. Mä tartun siihen ja annan Kassun auttaa mut ylös.

"Viola", esittäydyn itse. "Ja se on nyt teille oikeastiko fine, jos mä tuun pelaamaan?" kysyn lähdettyämme kävelemään kentälle päin.