Ootko mun nyt vai huomenna?

17 - Täydellisyyden määritelmä

"Tiedätkö, meidän on ihan pakko mennä", Kassu yrittää hoputtaa minua. Olimme lähteneet keskellä yötä uintireissulle. Lähtiessämme ajamaan taivas oli ollut pimeänä ja jopa tähtiä oli näkynyt, mutta nyt aamuaurinko alkoi uhkaamaan valoisuudellaan. En tosiaan tiedä, miten Kassu jaksaa valvoa näin pitkään leirinsä jälkeen.

"Me kyllä nähtäisiin kohta auringonnousu, jos jäätäisiin. Vaikuttaisi ainakin tämän hetkisen taivaan perusteella siltä, että voisi tulla ihan nätit maisemat", vastaan. Kun kerran ollaan tähän asti valvottu, puoli tuntia sinne tänne ei ole niin paha.

"Mä kyllä uskon, että tulisi ihan nätit maisemat. Ne ei kuitenkaan voittaisi sua, joten eiköhän lähdetä. Voidaan herätä tai valvoa joku toinen kerta katsomaan auringonnousua, mutta nyt nämä hyttyset ja ties mitkä syövät mut niin pahasti, että mun on pakko päästä niistä eroon", Kassu perustelee.

"Mennään vain. Sait mut jo vakuutetuksi sanomalla, ettei nätit maisemat voittaisi mua", sanon virnistäen ja nappaan Kassun käden omaani kävellessämme pienen matkan päässä olevalle autolle.

"Ja tarkoitin myös joka sanaa", Kassu sanoo ja avaa auton ovet. Hän pitää oven itsepäisesti auki minulle, vaikka olen useampaan otteeseen huomauttanut, että olen kyvykäs avaamaan ovet itsekin. Toisaalta en kyllä valita.

Ei mene kauaa, kun ajamme takaisin Kassulle. Menemme sisälle mahdollisimman hiljaa, jotta kukaan ei heräisi. Kassun huone sijaitsee yläkerrassa, mutta portaat eivät onneksi narisseet sen pahemmin.

Menisin vasta aamulla suihkuun, joten astelen suoraan Kassun huoneeseen. Herättäisin kyllä siinä vaiheessa varmasti jonkun, jos avaisin suihkun hanan. Varsinkin, jos alkaisin laulamaan vahingossa, minulla kun sattuu olemaan tapana tehdä niin.

"Onko sulla lakanat mukana?" Kassu kysyy.

"Ei. Mutta ei tarvitse hakea. Pärjätään kyllä tuolla sun peitolla, ellet sitten halua sitä kokonaan itsellesi", totean virnistäen.

"Oletko varma? En tietenkään tarvitse peittoa itselleni, mutta siltä varalta, että haluaisitkin jossain vaiheessa nukkua itsekseen?" Kassu kysyy, enkä voi olla hymyilemättä. Olen niin onnellinen siitä, että tämä jätkä oikeasti pitää huolta minusta ja välittää.

"Kassu, mä en ole ehkä koskaan ennen ollut yhtä varma mistään", sanon huvittuneena ja Kassun naamalle nousee sellainen hymy, että meinaan sulaa siihen paikkaan.

"Tiedätkö, mä olen niin iloinen", Kassu sanoo leveä hymy edelleen huulillaan, "ja ihan hiton ylpeä susta. Olet pystynyt ottamaan ihan älyttömän isoja askeleita eteenpäin."

"Kiitos. Ja olen huomannut itsekin aika isoja muutoksia viime aikoina. Niistä saan kyllä kiittää suuresti sua", sanon hymyillen ja otan muutaman askeleen lähemmäs Kassua, joka seisoo sänkynsä vieressä. Ujutan käteni hänen niskansa taakse ja annan sormieni leikkiä hänen hiuksillaan. Kassu laittaa kätensä lantiolleni ja olen hieman liiankin tietoinen siitä, mitä kaikkea tämä saa minut tuntemaan.

"Ja milläköhän tavalla meinasit kiittää mua?" Kassu heittää puoliksi vitsillä ja päätän lähteä leikkiin mukaan. Silmämme ovat lukittautuneet, eikä minulla ole aikomustakaan rikkoa katsekontaktia. Kylmät väreet kulkevat pitkin käsivarsiani ja vatsaani on jälleen ilmestynyt perhosia.

"Saa nähdä", kuiskaan, ennen kuin painan huuleni hellästi Kassun omille. Kassu ottaa pari askelta taaksepäin vetäen minut mukaansa. Hän laskeutuu istumaan sängylleen ja ottaa minut syliinsä. Huulemme ovat edelleen vastakkain, enkä ole päästämässä irti tästä jätkästä. Suudelmat muuttuvat hetki hetkeltä syvemmiksi, jopa hieman vaativiksi.

Ja minä nautin tästä, voi helvetti. Kassun huulet ovat täydelliset ja hän tietää, mitä tekee. Hänen kosketuksensa polttaa joka paikasta hyvällä tavalla. En muista, milloin olisin pystynyt tuntemaan näin viimeksi. Ahdistus, pelko ja inho ovat sumentaneet nämä tunteet jo yli puolen vuoden ajan, mutta Kassun kanssa ne ovat alkaneet häviämään. Ja vittu mä olen onnellinen siitä.