Ootko mun nyt vai huomenna?

3 - Sara kuolaa meidän perään

"Me ollaan tunnettu jätkien kanssa nyt vuosi", Sara kertoo ja valikoi kiposta kirpeän kolapullon. "Kaikki meistä valittiin urheilulinjalle ja kun nimet julkaistiin, joku onnistui löytämään kaikkien snäpit ja sitten tavattiin sillä porukalla ketkä pääsi ja halusi tulla."

"Mitä sä harrastat?" kysyn kiinnostuneena. Sara ei pelaa koripalloa, siitä olen varma. Hän näyttää siltä, että voisi pelata ehkä jalkapalloa tai sitten salibandya, mutten oikeasti tiedä.

"En enää mitään", Sara vastaa ja virnistää. "Mulla meni polvesta eturistiside heti syksyn alussa ja päätin sen jälkeen, etten jatka. Mulla alkoi tippua motivaatio säbään vähän yhteishaun jälkeen, mutta päätin kuitenkin jatkaa jos se olisi tullut takaisin. Se loukkaantuminen vei kuitenkin kaiken lopun motivaation, joten lopetin säbän ja vaihdoin koulussa peruslinjalle."

"Aa. Loukkaantumiset on kyllä aika ikäviä. Mä runnoin aika usein mun nilkat korista pelatessa, mutta ei mulle mitään noin isoa käynyt. Eikö eturistisiteen meneminen ole aika pitkä prosessi?" kysyn.

"Joo. Mulla oli leikkaus ja siitä ainakaan kuuteen kuukauteen en olisi saanut palata kentälle. Ei mikään mukavin juttu. Mutta toisaalta kun mietin, en mä olisi varmaan sählyä enää tämän kauden jälkeen jatkanutkaan", Sara vastaa ja laittaa uuden karkin suuhunsa.

Olimme käyneet kaupassa ostamassa herkkuja ja tehneet hetki sitten tortilloja. Sara oli kertonut kaiken mahdollisen tulevasta koulustani ja ylipäätään siitä, mitä minun kannattaa Lahdesta tietää. Parhaat ruokapaikat ja ajanviettopaikat, keitä minun kannattaa koulussa vältellä ja ketkä taas ovat ihan hyvää seuraa, sekä mitkä opettajat ovat toisia tiukempia. Koulujen taas alkaessa en todennäköisesti muistaisi puoliakaan tästä, mutta tuntui jollain tapaa helpottavalta tietää, etteivät asiat olleet täällä kuitenkaan niin erilaisesti kuin Kajaanissa.

"Miksi sä muuten totesit, että vihdoinkin saat jotain muuta seuraa kuin pojat?" kysyn. "Ja ei siis mitään pakkoa vastata, jos menee henkilökohtaiseksi", lisään perään.

"Ei mene, ei kuule sitten ollenkaan", Sara sanoo naurahtaen. "Homman nimi on vaan se, että yleensä tytöt, jotka yrittävät mun kanssa kaveerata haluavat olla mun 'kavereita' vain siksi, että pääsisivät tutustumaan jätkiin", Sara selittää tehden sormillaan ilmaan lainausmerkit 'kavereita' kohdalla.

"Oikeasti?" kysyn kulmat koholla. "Ei ne nyt niin ihmeellisiltä vaikuttaneet", sanon, vaikka olin itsekin pitänyt Kassua hyvännäköisenä tämän tullessa pyytämään mua peliin.

"No niinpä! Okei, jätkät on kyllä yksiä Lyseon suosituimmista ykkösistä tai nyt tulevista kakkosista, koska ne urheilee ja on oikeasti ihan järkevää porukkaa. Mutta mä en kyllä ymmärrä, miksi mua pitää käyttää välikätenä siinä, että haluaa tutustua niihin", Sara toteaa ja jatkaa ennen kuin kerkeän vastaamaan: "Sanoit että sun vanhemmat on eronneet. Onko sulla sitten sisaruksia tai missä sun äitisi asuu nykyään?"

Yllätyn hieman Saran suorasta kysymyksestä, mutta toisaalta pidän siitä, ettei hän kiertele vaan kysyy suoraan. "Joo, mulla on sisko. Me ei olla millään tavalla verisukua, mutta ollaan asuttu saman katon alla viimeiset kaksitoista vuotta. Mun biologinen äiti kuoli kun mä olin kaks, joten mä en muista siitä oikeestaan mitään", kerron. Olen nähnyt vain kuvia minusta hänen kanssaan, eikä minulla ole yhtäkään omaa muistoa hänestä. Ainoastaan isän kertomia juttuja.

"En siis ole koskaan kutsunut mun biologista äitiä kunnolla äidiksi, paitsi joskus taaperona, sillä mulla ei ole hänen kanssaan yhtäkään muistoa. Hänen nimensä oli Henna ja tiedän, että isä rakasti häntä syvästi. Onneksi isä kuitenkin pystyi antamaan mahdollisuuden Marialle, jota kutsunkin mun äidiksi. Hän on kasvattanut mut yhdessä isän kanssa ja on yksi mulle tärkeimmistä ihmisistä mun isän ja siskon lisäksi", jatkan.