Ootko mun nyt vai huomenna?

18 - Anteeksi

Niken näkökulma

Nojaan keittiösaarekkeeseen ja juttelen Danielin ja Ainon kanssa. Musiikki pauhaa ja puheensorina kantautuu selkeänä tänne asti. Luulin, että olisin pitänyt tästä, mutta täällä minä olen keittiössä piilossa ihmisiä.

Oikeita ihmisiä oli kyllä osattu kutsua. Koko joukkueemme oli saapunut paikalle, samoin suurin osa luokastamme. Paljon vanhoja tuttuja yläasteelta, jotka ovat nyt eri koulussa, mutta joiden kanssa tulen edelleen hyvin juttuun. Kuokkavieraitakin on pakostikin päässyt mukaan, sillä en tunnistanut kaikkia, ja muutamien henkilöiden kutsumista epäilen vahvasti.

"Otappa tästä. Rentoutuisit vähän ja pystyisit nauttimaan illasta enemmän", Daniel ehdottaa ja ojentaa jääkaapista tölkin.

"En ole ihan sillä tuulella. Lähtee kuitenkin käsistä", sanon totuuden.

Lähiaikoina minua ei ole oikein huvittanut mikään. Siitä asti, kun sanoin paskasti Saralle, oloni on ollut aika huono. Kotona menee huonosti, enkä oikein edes tiedä, mitä kaikkea tunnen. Tulee ehkä vääjäämättä sellainen olo, kuin minusta olisi tullut perheemme "pää". Mikä on tietenkin naurettavaa. Tiedän itsekin, etten ole kykenevä ottamaan vastuuta. Venla olisi paljon parempi tässä, mutta koska hän ei asu kotona ja joutuu käymään töissä, joudun pitämään huolta Ellasta, Laurista ja kaiken lisäksi äidistä. Pakka alkaa pikku hiljaa hajoamaan käsiin.

"Me ollaan täällä katsomassa sun perään", Aino huomauttaa.

"En halua aiheuttaa teillekään ylimääräistä vaivaa. Järjestitte jo tämän ja olen siitä kiitollinen. Nyt on vain niin paljon meneillään, että en voi palata huomenna kotiin niin, että olen aivan sekaisin", huokaisen. Mieleni tekisi kyllä juoda. Unohtaa kaikki paska hetkeksi. Mutta totuus taitaa olla, ettei juominen vie ongelmia pois. Se vain siirtää niitä myöhemmälle ja välillä jopa pahentaa tai lisää niitä. Kantapään kautta pitää asiat oppia, enkä siltikään välillä osaa estää itseäni.

"Kuule, ei ole suuri vaiva katsoa, ettet juo liikaa. Paljon haastavampaa tulee olla kaikkien näiden ihmisten saaminen ulos tästä talosta. Ei ihan onnistuttu siinäkään, ettei ylimääräisiä pääsisi sisään", Daniel virnistää.

"Te sitten myös katsotte, ettei tämä lähde käsistä", sanon ja varmistan katseellani, että ystäväni myös kuulivat sanani. Molemmat nyökyttelevät, kun avaan tölkin ja otan ensimmäisen huikan.

Toisen.

Kolmannen.

Tänään tarvittaisiin alkoholia.

"Minnes te katositte?" Aino kysyy kiusoittelevaan sävyyn Violalta ja Kassulta, jotka ilmestyvät keittiöön käytävästä. Violan hieman pörröttyneet hiukset puhuvat tosin puolestaan. On aika ilmiselvää, että kaksikko todennäköisesti käväisi yläkerrassa hakemassa yksityisyyttä. Eipä sillä, että se estäisi ketään tietämästä, mitä he ovat puuhailleet.

"Käväistiin vain yläkerrassa hakemassa tämä koru mulle", Viola sanoo ilmiselvän tekosyyn ja näyttää kaulassaan roikkuvaa hopeista korua. Siinä on riipuksena pienen pieni sydän.

"Onpa nätti. Simppeli, mutta erittäin kaunis", Aino toteaa.

"Kiitos. Kassu antoi sen mulle aiemmin tänään", Viola kertoo hymyillen ja katsoo Kassua.

Joku noissa kahdessa saa mussa tällä hetkellä oksennusrefleksin aikaan. Ihan liian paljon lempeilyä mun silmille. Aino ja Daniel ovat onneksi olleet tänään hyvin neutraaleja, mutta Viola ja Kassu puolestaan... No, jos en paremmin tietäisi, voisin jopa hyvin väittää, että he ovat juuri menneet kihloihin.

Samaan aikaan pieni kateuden pistos kuitenkin tuntuu sisälläni. En tietenkään haluaisi myöntää sitä, mutta haluaisin olla tuossa tilanteessa. Okei, en ehkä ihan noin syvällä, mutta kaipaan Saraa. Ei meillä ikinä mitään ollut, ja se kaikki kesti vain muutaman tunnin, joten tämä on naurettavaa. En kuitenkaan mahda itselleni mitään. Olen aina pitänyt häntä viehättävänä, se nyt on selvää. Mutta kun sain tietää, että en ole itsekään kummoisempi hänen mielestään, kaikki muuttui jollain tapaa. En osaa kuvailla, miten. Oikeastaan en edes tiedä, mikä muuttui. Kaikki tämä on niin helvetin sekavaa.