Yks yhteen // BLIND CHANNEL

2. Reenis

sunnuntai 2.6.2019

Heräsin uuteen aamuun pää jyskyttäen. Syy ei ollut se, että olin tavannut aivan mahtavan uuden ystäväporukan, jotka olivat kutsuneet minut täksi päiväksi bändinsä treenikämpälle. Eikä syynä ollut se, että näiden uusien tuttavuuksieni joukossa oli ihminen, johon olin eilisen illan aikana ehtinyt jo muodostamaan jonkinlaisen pienen ihastuksen. Perhoset parveilivat vatsassani, kun vain ajattelinkin Nikoa, hänen kauniita silmiään ja lempeää hymyään.

Mutta ei, päänsärkyni ei johtunut mistään niistä, vaan minulla oli rehellinen viinidarra. Nousin heiveröisenä ylös sängystäni ja laahustin yksiöni läpi eteiseen. Muuttolaatikot lojuivat asunnossani edelleen lähes koskemattomina. Jätesäkkeihin tungetut vaatteeni olin kuitenkin onnistunut levittämään eilisillan asukriisissäni pitkin lattioita. Kävelin surutta vaatteideni päältä väistellen isoja pahvilaatikoita, joiden sisällöstä minulla ei ollut harmainta aavistustakaan. Onnekseni löysin laukustani folioon käärityn paketin, jonka sisälle olin säilönyt muutaman särkylääkkeen hätätilanteiden varalle. Ja tämä jos joku oli hätätilanne, sillä minulla ei olisi ollut voimia lähteä etsimään oikeaa lääkearsenaaliani muuttolaatikoiden syövereistä. Nappasin särkylääkkeen suuhuni ja hulautin sen alas isolla lasilla kylmää vettä. Rojahdin takaisin sänkyyni ja ummistin silmäni.

Pyörin peiton alla etsien hyvää asentoa sitä kuitenkaan löytämättä. Miten ei saa unta, vaikka väsymyksen määrä on näin infernaalinen, mietin mielessäni. Turhautuneena kohottauduin nappaamaan puhelimeni yöpöydältä. Avasin Spotifyn ja laitoin lempisoittolistani pyörimään. Heartin Alone pärähti soimaan: "I hear the ticking of the clock. I'm lying here the room's pitch dark." Pelottavan paikkansapitävää, ajattelin ja painoin nopeasti pausea. Löysin tieni Spotifyn hakukenttään ja huomasin sormieni kirjoittavan Blind Channel. Hipaisin sormellani ensimmäistä hakutulosta Wolfpack. Jestas, mikä bängeri! Naputtelin patjaa vasten tahtia sormillani. Sen lisäksi, että tuo jätkäporukka oli huippuhauskaa ja -rentoa seuraa, osoittautuivat he nyt myös valtavan lahjakkaiksi muusikoiksi. Laitoin Spotifysta koko Blood Brothers -albumin kuunteluun ja suljin silmäni. Jossakin vaiheessa kesken Nikon karjunnan nukahdin.

Iltapäivällä puhelimeni soi. Pelkkä numero. "Haloo", vastasin, kuten aina silloin, kun en tiennyt, kuka luurin toisessa päässä oli. "Senna?", miehen ääni kysyi. "Joo", vastasin hieman epävarmasti tunnistamatta puhujan ääntä. Puhelimen toisesta päästä kuului räkäistä naurua: "Joel tässä. Ehdin jo säikähtää, että olit antanut mulle jonkun ihan randomin numeron." Yhdyin nauruun: "En sentään." "Sopiiko, jos tuun hakemaan sut tunnin päästä, niin mennään yhtä matkaa reenikselle? Tai siis jos edelleen haluut tulla?" Joel kysyi. "Totta kai! Laitan sulle mun osoitteen viestillä", vastasin. "Jes, nähdään kohta!" "Nähdään!" suljin puhelun ja naputtelin nopeasti viestillä osoitteeni Joelille.

Suuntasin kylpyhuoneeseen ja tutkailin itseäni peilistä. Haroin sormillani pitkiä ruskeita hiuksiani.  Tälle harakanpesälle täytyy ainakin tehdä jotain, mietin itsekseni ja etsin wc-istuimen päällä lojuvasta muuttolaatikosta suoristusrautani. Kätevää, kun kaikki on aivan käden ulottuvilla! Naurahdin ääneen. Ehkä ensi viikolla voisin vihdoin purkaa muuttolaatikot ja laittaa kodin kuntoon. Nyt kuitenkin kävin hiukseni pikaisesti läpi suoristusraudalla ja sipaisin kasvoilleni kevyen kerroksen meikkiä peittämään suurimmat väsymyksen merkit. Ihan ihmisen näköinen, totesin lopulta itselleni. Suljin kylpyhuoneen oven perässäni ja siirryin vaatekaaoksen puolelle. Poimin lattialta kukallisen kesämekon ja puin sen ylleni. Mallailin itseäni peilistä. En todellakaan näyttänyt katu-uskottavalta rock-musiikin kuuntelijalta, mutta olin aina rakastanut pukeutumisessani värejä. Värikkäät vaatteet tasapainottivat mustaa sieluani ja vielä mustempaa huumorintajuani. Naurahdin taas ääneen omalle vitsilleni. Olin sekoamassa.

Astuin ulos ovesta ja kävelin rappuset alas odottamaan Joelia. Hän saapuikin hyvin täsmällisesti kaartaen autollaan kohdalleni. Hän kurottautui kuskin paikaltaan avaamaan matkustajanpuoleisen oven minulle. "Moi Senna!" hän hymyili iloisesti. Tervehdin Joelia, istuin penkille ja kiinnitin turvavyöni. Autossa soi klassinen rock: Bon Jovi, Mötley Crue, Queen... Musiikki pauhasi taustalla, kun ajelimme pitkin Oulun katuja. Juttelimme muutostani ja Joel kertoili poikien viimevuotisesta ruskareissusta Lappiin: "Siellä oli aivan törkeen siistiä! Mut sen jälkeen oli kyllä ikenet niin kuivat, että vedettiin jätkien kanssa kunnon ryyppyreissu vielä ruskareissun päälle." "Voin vain kuvitella", nauroin vedet silmissäni. "Ootko sä käynyt Lapissa?" Joel kysyi minulta. "Itse asiassa Oulu on pohjoisin paikka, missä oon koskaan käynyt. Sitä ennen oon käynyt korkeimmillani Tampereella", myönsin hieman nolona. "No sähän se oikeen etelän vetelä oot! Mutta ei huolta, lupaan, että viimeistään ens talvena lähdetään Lappiin porukalla oikeen kunnon laskettelulomalle", Joel naurahti naputtaen samalla rattia musiikin tahtiin. "Mä taidan olla enemmän afterski-tyyppiä", vastasin. "No niinhän me kaikki", Joel totesi virnistäen suuntaani.

Bändin treenikämppä sijaitsi todellisessa betoniparatiisissa. Korkeat harmaat rakennukset varjostivat sisäpihaa, jonne Joel parkkeerasi autonsa. Astuimme ulos ja Joel ohjasi minut viereisen talon seinustalla oleviin portaisiin, jotka veivät maan alle. "Vähän kolkon näköinen ulkokuori, mutta sisältä sitäkin lämpimämpi ja viihtyisämpi", Joel virnisti ja avasi minulle oven. Pieni asunto oli täynnä soittimia, johtoja ja muuta pientä sälää, joista en tiennyt liittyivätkö ne edes musiikkiin mitenkään. Seinät olivat akustiikan parantamiseksi peitetty kauttaaltaan vaahtomuovipehmusteisiin ja lattiat oli puolestaan vuorattu villamatoilla. Oikein kodikasta, ajattelin. Lämpimimmän fiiliksen minulle kuitenkin aiheutti jätkien loistavat hymyt, kun astelin Joel kannoillani sisään ovesta. Joonas riensi kietomaan kätensä ympärilleni: "Moi! Mulla ehti melkein tulla sua jo ikävä!" "Onneksi vain melkein", sanoin hymyillen ja pörrötin hänen hattarahiuksiaan kevyesti.

Myös muut pojat tervehtivät minua iloisesti vilkutellen paikoiltaan. Olli ja Tommi löhösivät kahdestaan pienellä kahden istuttavalla samettisohvalla. Nimimuistini oli kummasti kasvanut kahdella uudella nimellä, sillä saatoin poikien tekemän musiikin lisäksi käydä aamulla stalkkaamassa myös heidän Instagram-tilejään. Joel rojahti Ollin jalkojen juureen kitara kädessään ja alkoi näppäillä sointuja. Niko istui toisella, hieman pidemmällä sohvalla ja taputti kädellään paikkaa vieressään: "Istu vaan alas ja oo ku kotonas." Hänen hymynsä sai minut jälleen sulamaan. Hymyillen istahdin Nikon viereen. "Haluutko Senna jotain juotavaa? Bisseä? Lonkeroa?" Joonas kysyi. Aamuinen darrapäänsärky vielä tuoreessa muistissani kieltäydyin kohteliaasti. "Mulle voit Porko vipata yhden bissen", Tommi sanoi toiselta sohvalta. "Hoituu!" Joonas laittoi kättä lippaan. "Muut?", hän kysyi. Myös Olli otti oluen.

Joel oli siirtynyt tietokoneelleen, josta laittoi soimaan heidän vielä julkaisematonta musikkiaan. "Meillä on tämmönen oma violent pop -genre. Se on yhdistelmä rockin, metallin, popin, räpin ja elektronisen musiikin parhaita puolia", Joel selitti minulle ylpeänä. "Itse asiassa mä kuuntelin Spotifysta joitakin teidän biisejä tänä aamuna", myönsin jätkille. "Niinkö? No miltä kuulosti?" Niko innostui. "Helvetin hyvältä!" kehuin suoraan sydämestäni. "Teissä on vähän samaa vibaa kuin Linkin Parkissa." "Vittu jätkät, tää mimmi on hiffannut meidät!" Joel huusi nousten seisomaan niin suurella voimalla, että hänen allaan ollut työtuoli kaatui rämisten lattialle. Nauroimme yhdessä tuntikausia ja sain kuulla myös jätkien ex-tempore akustisia livevetoja. Jos mahdollista, he kuulostivat todellisuudessa vielä paremmilta kuin mitä aamulla Spotifyta kuunnellessa olin heidän musikaalisia lahjojaan todistanut.

Menon hieman rauhoituttua Niko veti minut sivummalle muista. Hänen tarttuessaan minua kädestä luulin sydämeni pysähtyvän siihen paikkaan. Niko oli illan aikana vetänyt tummat hiuksensa huolettomalle nutturalle, mikä paljasti hänen pehmeät kasvonpiirteensä entistä paremmin. Annoin katseeni vaellella hänen tuuheissa kulmakarvoissaan, pienessä parransängessään ja täydellisen symmetrisissä huulissaan. Pudistin kevyesti päätäni. Keskity, manasin itselleni. Katsoin Nikoa silmiin, mutta hän laski katseensa hieman ujona alas: "Mä mietin, että oisitko joku päivä halunnut hengailla mun kanssa kahdestaan. Voin vaikka opettaa sulle vähän pianon soittoa tai jotain. E-ei siis oo pakko, jos tuntuu ahistavalta tai silleen", hän sopersi posket somasti punertaen. Tunsin, miten sisuskaluni heittivät voltteja vatsassani. "Niko, tehdään vaan jotain kahestaan" vastasin hänelle hymy korvissa. En kuitenkaan maininnut, että pianon soiton opettaminen olisi ehkä vähän hassu ajatus, sillä olinhan itsekin soittanut sitä yli kymmenen vuotta. Niko päästi helpottuneen henkäyksen ja yhtyi hymyyni. Katsoin häntä suoraan silmiin. Vihreät silmät, varmistin eilisen havaintoni. "Sulla on tosi kauniit silmät", sanoin ääneen. "Sä olet tosi kaunis", Niko vastasi ja hipaisi poskeani peukalollaan.