Yks yhteen // BLIND CHANNEL

1. Äijäporukka

lauantai 1.6.2019

"Kiitos", sanoin hymyillen baarimikolle ja tartuin tilaamani valkkarilasin jalasta. Käännyin ympäri ja etsin katseellani vapaata pöytää täydestä ravintolasta. Vedin syvään henkeä, sillä tunsin, miten pieni ahdistus alkoi nousta rintaani, kun ymmärsin kaikkien pöytien olevan varattuja. Miten typerä idea lähteä yksin ulos vieraaseen kaupunkiin, ajattelin itsekseni.

Olin juuri valmistunut luokanopettajaksi ja saanut elämäni ensimmäisen vakituisen viran Oulusta, yli 500 kilometrin päästä kotoani Turusta. Virkaa hakiessani en ollut ajatellutkaan, että perinteisen "valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun" -sähköpostiviestin sijaan sain puhelinsoiton koulun rehtorilta, joka toivotti minut lämpimästi tervetulleeksi Ouluun. Pohdin päätöstäni muutaman päivän, mutta lopulta muutto uuteen kaupunkiin tuntui kuitenkin ainoastaan hyvältä ajatukselta. Jonkinlaiselta uudelta alulta ehkäpä. Vanhasta kotikaupungistani Turusta jäisin ikävöimään vain perhettäni. Kaikki muu siellä muistutti minua menneestä.

Pudistin kevyesti päätäni keskittyäkseni jälleen täpötäyteen ravintolaan. Typerän näköisenä pää pyörien etsin katseellani vapaata pöytää. Samassa kuulin takaani huudon: "Tule meidän pöytään. Täällä olis vapaata." Katseeni kääntyi salamannopeasti mustiin pukeutuneeseen jätkäporukkaan. Pitkähiuksinen blondi mies heilutti minulle kättään. Rehellisesti sanottuna en ole aivan varma, mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä huomasin jalkojeni vievän minua kohti näitä tummanpuhuvia, tatuoituja miehiä. Vannon, etten olisi Turussa uskaltanut liittyä noin vain tuiki tuntemattomaan miesporukkaan. Vieraassa kaupungissa huomasin kuitenkin myös käyttäytyväni kuin vieras. Vai oliko tämä sittenkin se oikea minä, joka oli nyt uskaltautunut nokkimaan kuorensa läpi? En ollut varma, mutta siitä olin, että päästyäni näiden tuntemattomien miesten luokse, en koskaan aiemmin ollut nähnyt niin nopeaa tuolien tiivistämistä. Jokainen jätkistä tarttui tuoleihinsa ja siirsi niitä lähemmäs toisiaan. Huomasin minut pöytäänsä kutsuneen vaalean pitkänhuiskean miehen vetävän minulle tuolia. "Tule vaan meidän joukkoon. Lupaan, ettei me olla yhtä pelottavia kuin miltä näytetään", tuo mies sanoi iloinen virne kasvoillaan. Laskin viinilasini pöydälle ja istuuduin miehen tarjoamalle tuolille.

"Moi! Oon Joel", minut kutsunut mies esittäytyi. "Senna", kerroin oman nimeni hymyillen. "Senna", toisti mies toisella puolellani. "Nätti nimi! Joonas, moi", hän läväytti kiiltävän valkoisen hammashymyn minulle. "Porko, flirtti pois tai Senna jättää meidät saman tien!" Joel huudahti naurua äänessään ja tarttui kevyesti olkapäistäni kiinni. "Mitä? Musta Senna on vaan tosi nätti nimi", Joonas puolustautui ja haroi valtavaa kiharapehkoaan sormillaan vaivautuneena. Naurahdin miehen hieman jopa pelästyneelle ilmeelle ja sanoin: "Kiitos. Oon saanut sen mun äidin mummon mukaan." Joel laski kätensä olkapäiltäni ja sanoi: "Sori hei, taisin valehdella vähän. Ollaan todellisuudessa aivan urpoja." Koko mustaan pukeutunut äijäkööri repesi nauramaan enkä voinut olla yhtymättä siihen. "Olen siis vihdoin löytänyt kaltaisteni joukkoon", sain naurultani sanottua.

Tunnelma pöydässä oli rento ja hilpeä. Keskustelimme pääasiassa musiikista, sillä heti alussa ilmeni, että porukalla oli yhteinen bändi, Blind Channel. Toisaalta mitä muuta olisin voinut olettaa katsellessani miesjoukkoa. Heistä jokainen näytti pesunkestävältä rokkarilta: mustia vaatteita, pitkä hiuksia, ketjuja, tatuointeja, lävistyksiä... Mutta kovan näköisen ulkokuoren alta heistä kaikista välittyi lämmin ja välittävä fiilis. Miehet kertoivat osan heistä tutustuneen jo lapsena, mutta musiikkilukio oli lopulta tuonut heidät kaikki yhteen. Ymmärsin heidän jutuistaan, että hommat olivat muuttumassa isoiksi, ja heiltä olisi ensi vuonna tulossa uusi albumi, jota seuraisi kiertue Euroopassa.

Muutkin miehet olivat esitelleet itsensä, mutta rehellisyyden nimissä suurin osa nimistä meni suoraan toisesta korvastani sisään ja toisesta ulos. Minulla oli maailman huonoin nimimuisti. Yliopistoaikoinanikin opetusharjoitteluissa olin joutunut pyytämään oppilaita pitämään paidanrinnuksissaan nimilappuja aivan viimeiseen päivään asti, koska nimet eivät kerta kaikkiaan jääneet mieleeni. Tänä iltana aivojeni sopukat jäivät kuitenkin pyörittelemään yhtä nimeä. "Moi Senna! Mä oon Niko", pehmeä-ääninen tatuoitu mies tervehti minua pöydän toiselta puolelta. Maailman lempeimmällä hymyllä varustettu tummahiuksinen rokkari oli varastanut huomioni jo heti pöytäseurueen nähdessäni. Hänen naurunsa oli hurmaava ja vaikka keskustelin vieressäni istuvien Joelin ja Joonaksen kanssa, Nikon ääni kantautui jatkuvasti korviini ja sai perhoset lentelemään villisti vatsassani. Vaikka Joel ja Joonas vaikuttivat aivan huipputyypeiltä, en voinut olla toivomatta, että pääsisin juttelemaan Nikon kanssa. Mielellään kahdestaan. Ehkä jopa sylikkäin. Miltäköhän hän tuoksui?

Hetkinen taas Senna, keskity! manasin itsekseni ja pudistin jälleen kevyesti päätäni saadakseni ajatukseni selkiytymään. Vilkaisin sivusilmälläni Nikon suuntaan ja hän katsoi suoraan silmiini. Sen sijaan, että kumpikaan meistä olisi kääntänyt katsettaan, katseemme lukittautuivat toisiinsa. Vaikka välillämme oli useita metrejä, julistin mielessäni Nikon silmät maailman kauneimmiksi. Ne olivat täydellisen mantelinmuotoiset ja ainakin kaukaa katsottuina ne näyttivät vihreiltä. Korvissani humisi. Katsekontaktimme oli kestänyt aivan liian kauan, mutten halunnut vielä päästää siitä irti. "Senna? Mitäs sanot?" kuulin kaukaisen äänen jostain. Niko räpäytti silmiään voimakkaasti muutaman kerran ikään kuin viestiäkseen minulle, että huomiotani kaivattiin muualla. Hän läväytti suuntaani leveimmän hymynsä, kun hätkähtäen käänsin katseeni takaisin Joelin ja Joonaksen puoleen. Tunsin, miten puna nousi rintakehältäni leviten kaulan kautta koko kasvoilleni ja korviini. "Sori, en oikein keskittynyt. Mitä sanoitte?" sopersin pojille tuntien samalla pintaverenkiertoni lähteneen liikkeelle. "Haluutko tulla huomenna kattomaan meidän bändin reenistä?" Joel toisti kysymyksensä. "Treenikämppää?" minä toistin urpona. "Niin", Joel nauroi. "Onko siellä etelässä niin eri murre, että meidän oululaisten jutuista ei tahdo saada selvää?" hän kysyi pilke silmäkulmassaan. "Mä voin auttaa! Musta voi tulla sun Oulun murteen tulkki!" Joonas huudahti väliin. Nyt nauroin jo itsekin: "Tulkista voisi tosiaan olla hyötyä. Tai jos tiedätte, mistä saisi sellaisen putken, jonka avulla voisi keskittyä vain yhteen asiaan, niin hit me up!" Koko jätkäkööri yhtyi nauruuni. Naurunremakan vihdoin laannuttua sain sanottua: "Joel, tulen oikein mielelläni huomenna teidän reenikselle."

Valomerkin välähtäessä hyvästelin jätkäporukan. Joel ja Joonas ottivat minut mukaan heidän ryhmähaliinsa, johon olennaisina osina kuuluivat toisten varpaille hyppiminen sekä äijämäiset karjaisut "HU HU HU!" Olin illan aikana nauranut enemmän kuin vuosikausiin ja näin ollen tiesin olevani huomenna hyvinkin tietoinen vatsalihasteni olemassaolosta. Muiden jätkien kanssa heitin hyvästellessäni nyrkit. Nikon kohdalla kuitenkin pysähdyin. Katsoin häntä hymyillen noihin maailman kauneimpiin silmiin ja olin jo kiittämässä mukavasti illasta, kun hän ehti avata suunsa ennen minua: "Senna. Musta ois tosi kiva tutustua suhun paremminkin." En kyennyt kuin nyökkäämään edelleen hymyillen. "Nähdäänhän me sitten huomenna?" hän varmisti vielä. Nyökkäsin jälleen, mutta tunsin miten soma hymyni oli vaihtunut pikemminkin pelottavaan irvistykseen, niin onnellinen olin. "Joo, huomiseen kaikki!" sain sanottua ja vilkutin koko porukalle hyvästin merkiksi.

Miten on mahdollista, etten alkuillasta vielä tuntenut näitä huipputyyppejä ollenkaan? mietin kävellessäni pitkin Oulun katuja matkallani kotiini. Uuteen kotiini. Elämä se osaa yllättää.