Yks yhteen // BLIND CHANNEL

9. Sauna

perjantai 23.8.2019

Kiipesin raskain askelin rappusia ylös. Jalkani tuntuivat siltä kuin niihin olisi köytetty jeesusteipillä kymmenen kilon lyijypainot kumpaankin. Jokainen askelma tuntui edellistä raskaammalta, ja väsymys sai ryhtinikin lysähtämään. Jalkojeni lisäksi paino tuntui otsalohkoissani.

Ensimmäinen työviikko uudessa koulussa oli vihdoin takanapäin. Kaikki oli uutta, vaikeaa ja hämmentävää. Fiilikseni olivat varmaankin melko samanlaiset kuin oppilaillakin: Pitkän ja ihanan kesän jälkeen paluu koulunpenkille tuntui tukahduttavalta. Lämpimät kesäillat ystävien kanssa olivat enää vain muistoja, ja arjesta kiinni saaminen tuntui mahdottomalta.

Oppilaiden kanssa kaikki oli kuitenkin onneksi sujunut paremmin kuin olin osannut etukäteen kuvitellakaan. Pohjoisen lapset vaikuttivat reippailta ja kekseliäiltä, eikä heidän kanssaan vietetystä seuraavasta kouluvuodesta tulisi puuttumaan ainakaan iloa ja naurua. Koulun käytänteet sekä uudet opettajakollegat sen sijaan aiheuttivat enemmän päänvaivaa kuin olisin toivonut. Mukautuminen koulun tapoihin sekä vanhojen opettajien toimintaan ei ollut helppoa. Olin unohdellut välituntivalvontoja, opepalavereja sekä kaiken kukkuraksi kadottanut sen hemmetin tulostusläpykän, jonka avulla valtava monitoimitulostin suostui tekemään yhteistyötä. Vanhempi naisopettaja oli jo tuhahtanut minulle: "Eikö siellä opettajankoulutuslaitoksella opeteta enää pitämään edes omista tavaroistaan huolta!" Hammasta purren olin saanut pidettyä itseni napsahtamasta tuolle kotkalle, jonka olin kuullut olevan koulun pahin tiukkapipo. Se ei ehkä olisi ollut sopivaa.

Työnsin Nikolta saamani vara-avaimen lukkoon ja avasin oven. "Moi muru!" huusin eteisestä väsyneellä äänellä. Ei vastausta. Eikö Niko muka ollut kotona? ihmettelin mielessäni. Potkin kengät jalastani, heitin kevyen tuulitakkini naulakkoon ja astelin peremmälle Nikon asuntoon. Olimme jo pidempään viihtyneet oikeastaan vain Nikon kämpillä, sillä hän teki töitä kotona ja tarvitsi jatkuvasti sekä pianoaan että kaikkia muita instrumenttejaan säveltäessään bändille uusia kappaleita. Soittimien raahaaminen edestakaisin minun ja hänen asuntonsa välillä olisi ollut kerta kaikkiaan mahdotonta. Kävin omalla asunnollani vain silloin tällöin nostamassa postit ulko-oven edestä eteisen lipaston päälle sekä tarkastamassa, että siellä oli kaikki muutenkin kunnossa. Nikon kodista oli kuitenkin muodostunut minullekin koti. Niko oli minun kotini.

Kävelin olohuoneen puolelle, missä Niko istui rakkaan pianonsa ääressä kuulokkeet korvillaan hyvin keskittynyt ilme kasvoillaan. Kävelin hiljaa hänen taakseen ja kumarruin hänen päänsä korkeudelle. Kuulokkeiden läpi kuului kitaransoittoa, jonka päälle Niko ilmeisesti etsi kuumeisesti sopivia pianosointuja. Nostin hellästi toisen kuulokkeen hänen korvaltaan ja kuiskasin "Moi muru! Kuulostaa kauniilta!" Hieman säpsähtäen Niko kääntyi puoleeni: "En yhtään kuullut, että tulit!" Hän nousi seisomaan ja kietoi kätensä ympärilleni: "Millainen päivä oli?" hän kysyi matalalla äänellä sivellen samalla selkäni kaarta hellästi sormillaan. "Rankka", huokaisin ja hautasin kasvoni Nikon kaulaan. Hän puristi minut lujempaa itseään vasten ja heijasi meitä puolelta toiselle. Tunsin painolastin hieman kevenevän Nikon syleilyssä, ja raskaan työviikon aiheuttamat paineet purkautuivat itkuna hänen olkapäätään vasten. "Itke vaan. Se helpottaa", Niko kuiski korvaani ja silitteli selkääni.

Niko ohjasi minut hellästi takanamme olevalle sohvalle. Kiedoin käteni Nikon kaulan ympärille ja siirsin pääni lepäämään hänen rintakehäänsä vasten, sillä kyyneleeni olivat jo kastelleet hänen paitansa olkapään kohdalta läpimäräksi, ja kangas liimaantui inhottavasti kuumaa poskeani vasten. Kasvoni Nikon kuivaa rintakehää vasten kyyneleeni alkoivat hiljalleen harvenemaan. Niko silitteli edelleen pitkin vedoin selkääni ja painoi silloin tällöin huulensa hiuksiini. Sivelin hiljaisena Nikon auki olevia hiuksia, joiden latvat kutittelivat poskeani.