Yks yhteen // BLIND CHANNEL

15. Illallinen

perjantai 14.2.2020

Tätä päivää oli odotettu. Niko palaisi vihdoin kotiin reilun kuukauden kestäneeltä keikkarundiltaan, ja hän olikin päivän mittaan päivitellyt minulle ahkerasti, missä kohtaa paluumatkaa he poikien kanssa oikein olivat. Nikon mukaan poikien laiva heidän kiertueensa viimeisestä lokaatiosta Ruotsista oli saapunut ajallaan takaisin koti-Suomeen, jonka jälkeen hän oli muista jätkistä poiketen ottanut suoran lennon Ouluun, sillä hän halusi päästä mahdollisimman nopeasti luokseni. Muut jätkät ajelisivat heidän kiertuettaan varten vuokraamallaan asuntoautolla takaisin pohjoiseen. Olimme Nikon kanssa molemmat enemmän kuin innoissamme toistemme näkemisestä, ja tunsin sydämeni puristuvan rinnassani vain ajatellessani sitä tosiasiaa, että viikkojen jälkeen pääsisin vihdoin syleilemään rakastani.

Olin töiden jälkeen käyttänyt koko illan valmistaakseni meille oikein kunnon illallisen, koska halusin juhlistaa Nikon kotiinpaluuta sekä samalla meidän ensimmäistä yhteistä ystävänpäiväämme. Olin löytänyt Nikon luokse tuomistani kätköistä valkoisen pellavaliinan, jonka olin levittänyt pöydälle tuomaan juhlallista tunnelmaa. Kattauksessa olin käyttänyt hienointa astiastoani ja viimeisenä silauksena olin sytyttänyt keskelle pöytää vaaleanpunaisen kynttilän. Katselin aikaansaannostani tyytyväisenä.

Vilkaisin viimeisen kerran liedellä odottavaa ruokaa ennen kuin istahdin sohvalle odottamaan Nikoa. Selailin puhelintani päämäärätiedottomasti vilkuillen jatkuvasti näytön oikeassa yläkulmassa olevaa kelloa. Nikon pitäisi olla kotona hetkenä minä hyvänsä. Avasin Instagramin ja huomasin Nikon päivittäneen kuvan lentokentältä, jossa hän kiitti faneja unohtumattomista keikkahetkistä. Hymyilin itsekseni huomatessani kuvan olevan tosiaan Oulun lentokentältä. Olimme samalla maaperällä ja Niko olisi varmasti kohta täällä.

Pienen hetken kuluttua kuulinkin rapinaa ovelta ja ponkaisin riemuissani ylös sohvalta. Kiirehdin eteiseen ja kapsahdin suoraan Nikon kaulaan. Viikkojen ikävä tuntui purkautuvan kertaheitolla ja kuumat kyyneleet alkoivat valua pitkin poskiani kastellen Nikon mustan t-paidan rintamuksen. "Moi", nyyhkäisin. Sanomatta sanakaan Niko puristi minut itseään vasten entistä tiukemmin.

Lopulta nojauduin taaksepäin ja pakotin itseni vetämään muutaman kerran syvään henkeä. Tarkastelin Nikon kasvoja hiljaisuudessa. Hänen silmänsä olivat täyttyneet kyyneleistä, mutta hänen hymynsä ulottui korvasta korvaan. Sipaisin sormillani karanneen hiussuortuvan takaisin hänen korvansa taakse ja vain katselin häntä. Hän näytti samalta kuin ennen lähtöä: ehkä hieman väsyneemmältä, mutta aivan yhtä kauniilta.

"Moi rakas. Hyvää ystävänpäivää", Niko sai vihdoin sanottua ääni hieman väristen. Hän veti minut takaisin syleilyynsä ja suukotteli pieniä pusuja päälaelleni. "Hyvää ystävänpäivää", mumisin onnellisena Nikon paitaa vasten kädet tiukasti hänen ympärillään. "Mä rakastan sua", lisäsin ja kohotin kasvoni katsomaan jälleen Nikoa. Hänen hymynsä kasvoi entisestään ja hän kumartui suutelemaan huuliani. Suudelma alkoi pehmeästi ja lempeästi, mutta muuttui pian syväksi ja intohimoiseksi eikä kumpikaan meistä kyennyt irrottautumaan toisistamme. Olimme olleet niin kauan erossa, ettei mikään määrä kosketusta ja läheisyyttä tuntunut riittävältä.

Tiukensin otettani hänen ympärillään ja ohjasin meitä peremmälle asuntoon. Keittiön ruokapöydän kohdalla rikoin suudelmamme ja irrotin otteeni Nikosta hengästyneenä. En todellakaan olisi halunnut vielä lopettaa, mutten halunnut pitkään valmistelemani ruoan jäähtyvän ja menevän hukkaan. Nielaisin työläästi hallitakseni jälleen keuhkojani ja sydäntäni. "Mä tein meille ruokaa. Syödäänkö ensin ja jatketaan tästä myöhemmin?" kysyin hymyillen. Niko nyökkäsi hyväksyvästi ja antoi pienen suukon otsalleni. "Kiitos", hän sanoi ennen kuin istuimme alas syömään.

"Miten muutto sujui?" hän kysyi suu täynnä ruokaa. Helähdin hersyvään nauruun: "Sä oot just tullut kuukauden reissulta Euroopasta ja haluut ensimmäisenä kuulla mun tylsästä muuttourakasta täällä harmauden keskellä!"  "Todellakin mä haluun kuulla sun kuulumiset!" Niko huudahti hymyillen. "Sitä paitsi", hän jatkoi. "Mulla on ihan hirvee nälkä, niin sä saat puhua ensin", hän sanoi lappaen onnellisen näköisenä lisää ruokaa suuhunsa. Hän oli yleensäkin erittäin kiitollinen tekemästäni ruoasta, mutta tällä kertaa uskoin hänen hyvään ruokahaluunsa vaikuttavan myös se surullinen tosiseikka, ettei heillä ollut rundilla useinkaan mahdollisuutta syödä pikaruokaa tai energiapatukoita ihmeellisempää. Hänellä oli varmasti ollut ikävä tekemääni tuiki tavallista kotiruokaa.