Yks yhteen // BLIND CHANNEL

18. Menneisyys - perhe (1/2)

torstai 2.7.2020

"Huh!" hengähdin, kun viimein istahdin lentokoneen penkille täysin voipuneena. "Mä en ymmärrä, miten tää meni näin tiukille! Mehän asutaan vartin ajomatkan päässä lentokentältä", Niko puuskutti kammetessaan laukkujamme istuinten yläpuolella olevaan tavaratilaan. "Mä kyllä ymmärrän", kuiskasin viekoittelevasti, kun Niko oli vihdoin istahtanut viereeni kasvot hikipisaroiden peitossa. Viime hetken pakkaamisemme oli eskaloitunut joksikin aivan muuksi. Kuumat kosketukset toistemme ihoilla olivat harhauttaneet meidät niin täysin, että olimme joutuneet soittamaan Tommin kuskaamaan meidät lentokentälle ymmärrettyämme varaamamme taksin luovuttaneen odottamisen suhteen ja poistuneen vähin äänin paikalta.

Huokaisin ja painoin pääni lepäämään Nikon olalle. Pääasia, että olimme kuitenkin ehtineet lennolle. Eikä myöhästymisen syykään ollut kovin huono ollut, mietin hykerrellen itsekseni.

Olimme matkalla Turkuun vanhempieni luokse. Ouluun muuton jälkeen olin käynyt vanhempieni luona vain kerran, viime jouluna. Silloin olin ollut vierailulla yksin, sillä olimme Nikon kanssa halunneet viettää joulun omien perheidemme kanssa. Tarkoituksenamme oli kuitenkin ollut matkata vanhempieni luokse kevään aikana, mutta pandemia oli sotkenut nämäkin suunnitelmat. Nyt kesän ollessa kuumimmillaan ja maailmantilanteen ainakin toistaiseksi hieman helpottuneen pääsimme vihdoin yhdessä reissaamaan Turkuun.

Lentomatka oli lyhyt. Niko oli syventynyt katselemaan puhelimeltaan ennakkoon lataamansa elokuvaa, ja minä puolestani kulutin aikaani lukemalla hömppäromaania, jonka olin varannut kirjastosta kesälukemisekseni. Toisinaan katsahdin ulos lentokoneen ikkunasta. Näky oli hieno: Kirkas iltapäivän aurinko osui lentokoneen siipeen ja pilvet olivat patjana alapuolellamme. Välillä pilviverhon välistä saattoi nähdä pilkahduksen Suomen metsien ja järvien täyttämää maanpintaa.

Perillä Turun lentokentällä näin tuttujen, vaaleiden kiharoiden ympäröimät ja leveästi hymyilevät kasvot väkijoukossa. "Sonja!" huudahdin ja juoksin halaamaan pikkusiskoani. Rutistin hänet tiukasti itseäni vasten ja suukotin hänen poskeaan. "Mulla on ollut ihan kauhea ikävä", Sonja niiskaisi ja katsoi minua silmät kyyneleistä kimmeltäen. "Älä! Sä saat mutkin itkemään!" parahdin ja hautasin kasvoni siskoni pehmeisiin hiuksiin. "Mäkin oon ikävöinyt sua", huokaisin ja irrottauduin hetken päästä halauksesta.

"No mutta", Sonja aloitti ja hänen katseensa kiinnittyi takanani seisovaan Nikoon. "Sun tapaamista mä vasta olenkin odottanut", siskoni suu kääntyi leveään virneeseen. "Samat sanat. Mukava viimein tavata", Niko sanoi kohteliaasti ja kuulin hänen äänessään hennon jännityksen. Siskoni räjähti nauramaan: "Nyt oli kyllä boomerein tervehdys, jonka oon hetkeen kuullut! Olitko viiskyt vai mitä?" "Sonja", toruin siskoani, mutten voinut olla itsekin hymyilemättä Nikon jäykälle aloitukselle. "Sori. Jännittää vähän", Nikon kasvot punertuivat ja hän hieroi niskaansa kiusaantuneena. "Ymmärrän. Ja oikeesti, kiva nähdä sutkin! Senna on puhunut susta paljon!" Sonja vastasi hymyillen Nikolle rohkaisevasti.

"No niin. Eiköhän lähdetä autolle päin?" ehdotin Sonjalle ja pukkasin tätä kevyesti kylkeen. "Joo! Pääset vihdoin mun kyytiin!" Sonja hihkaisi ja kiiruhti jo edelle näyttämään meille tietä. Tartuin toisella kädelläni matkalaukkuuni ja toisella Nikon käteen. "Kaikki menee hyvin! Mennään!" sanoin ja lähdin johdattamaan meitä kohti ulko-ovia.

Pikkusiskoni Sonja oli muutama päivä sitten soittanut minulle iloisen puhelun, jossa hän kertoi saaneensa pitkän odotuksen jälkeen viimein ajokortin taskuunsa. "Onneksi olkoon! Tuut sitten varmaan hakemaan mut ja Nikon kentältä?" olin heittänyt hänelle puolivitsillä, mutta Sonja oli heti innoissaan tarjoutunut meille hovikuskiksi.

"Tässä tää nyt on! Mun ikioma Mazdani!" Sonja esitteli vanhempieni häntä varten ostamaa puhkiruostunutta kulkupeliä. "Apua! Päästänkö me tällä perille asti?" sanoin ja katsoin epäilevästi autoa. "Totta kai me päästään!" Sonja huudahti ja kietoi kätensä puuskaan esittäen loukkaantunutta. Hänen tuikkivat silmänsä kuitenkin paljastivat hänen vain pilailevan. "Tässähän on fiilistä!" Niko puolestaan huudahti ja avasi takaoven. "Just niin! Tykkään susta jo nyt!" Sonja vastasi ja heitti kivet Nikon kanssa. Pudistelin hymyillen päätäni. En ollut edelleenkään varma Sonja autonrähjän kulkukyvystä, mutta olin enemmän kuin mielissäni nähdessäni Sonjan ja Nikon tulevan hyvin juttuun.