Die For You✅

Ketjureaktio

Mä aloin kaivata huomaamattani aina enemmän ja enemmän sen lähelle. Vaikka mä tiesin sen olevan rakastunut toiseen. Ja me kaikki kyllä tiedettiin millainen se toinen oli. Se oli juuri se joka halusi vain ylläpitää sitä harmitonta bromancea, eikä tajunnut et toisella oli tunteet ihan oikeasti pelissä.

Vielä enemmän kuin oma tunteiden pyörremyrsky, mua satutti nähdä Joonas siinä jamassa. Pikkuhiljaa, päivä päivältä vain enemmän ja enemmän se mies hajosi sisältäpäin. Se viimeisenä ihmisenä maailmassa olis ansainnut mitään sellaista.

Tunteiden sanottiin olevan inhimillisiä mut kuinka inhimillistä niitä loppupeleissä olikaan käsitellä? Varsinkin kun ne pyöri parhaan ystävän ympärillä. Meidän molempien tapauksessa...

Melkoinen ketjureaktio me oltiin saatu aikaan, kun Joonas ei suostunut myöntämään Nikolle tunteitaan peläten sen vievän koko niiden ystävyydeltä pohjan. Surullista vai mitä? Mä taas pelkäsin kertoa tunteistani Joonakselle sen Nikoa kohtaan tuntemien tunteiden takia. Ketjureaktio.. mähän sanoin.

Tuosta päivästä kun mä olin tajunnut kaiken, tuli tänään päivälleen puoli vuotta. Kyllä. Puoli vuotta. Jokainen voi keskenään pohtia miltä tuntui pitää päivä päivältä suuremmaksi kasvavaa ihastuksen tunnetta sisällään kuusi vitun kuukautta... eikä helpotusta ollut näkyvissä ihan lähiaikoina.

Kuinka mä olisin voinut sanoa mitään. Vihdoin kun ne kaksi oli onnellisesti yhdessä. Joonas oli saanut vihdoin juuri sen, jonka oli aina halunnutkin. En mä voinut enää mennä siihen väliin. Se olis vain pilannut kaiken. Kaiken Joonaksen ja Nikon välillä, kaiken mun ja Joonaksen välillä ja kaiken myös mun ja Nikon välillä. Mä en halunnut enää yhtään onnetonta ja sydämensä särkenyttä yksilöä tähän soppaan mukaan. Joonakselle mä sitä kaiken vähiten toivoin.

Kaiken tämän jälkeen, se jos joku ansaitsi olla onnellinen. Enkä mä suostunut viemään siltä sitä onnea, vaikka mä olisin sen itseltäni riistänyt koko loppuelämäkseni. Vaikka se olikin onnellinen jonkun muun kuin mun rinnalla... sen myöntäminen teki kipeää mut eikö totuus aina. Mä olin jo pikkuhiljaa alkanut tottua siihen...

En mä jaksanut enää edes välittää siitä miten ne treenikselläkin kiehnäsi jatkuvasti kiinni toisissaan ja pussaili enemmän tai vähemmän huomaamattomasti. Se oli oikeastaan aika suloista. Välillä mulle vain iski sietämätön tarve päästä sen kaiken keskeltä pois. Ne kai luuli mun aloittaneen tupakoinnin kun mä lähdin pihalle aina kesken kaiken... parempi sekin kuin totuus.

Niitä katsellessa tuli aina sellainen tunne et voi kun olis itse siinä Nikon tilalla. Mä en missään nimessä toivonut sille mitään pahaa enkä mä halunnut sen olevan onneton. En tietenkään. Se oli mulle kuin veli. Ja mä olin helvetin lämminsydäminen ihminen. Toisinaan vähän liiankin...

Mä asetin aina muiden hyvinvoinnin ja onnen omani edelle. Tässä taisi olla lopputulos... mä en kai osannut pitää puoliani ja siksi jäin aina loppupeleissä yksin. Itseeni mä ainakin pystyin luottamaan jos ei muuta...

***

Täs stooris hypätäänki heti syvää päätyy :)