Die For You✅

Selvitäänkö me?

Sekoittelin lusikalla paakkuuntuneita kaakaojauhoja tasaiseksi ja tuijottelin seiniä. Eipä niissä paljoa ihmeteltävää ollut. Valkoista vain... Yhtä tyhjää kun mun päässäni.

"Haluut sä puhua?" Joel kysyi istuen mun vierelle.

Haluamiskysymyskö se vain olikin? Mä uskalsin kuitenkin väittää et vaikka mä en olis halunnutkaan, mun oli silti avattava suuni. Ehkä se helpottaisi asiaa. Tommin kanssa kun tilanteesta ei sen enempää oltu puhuttu. Se oli kai hieman eri asia kun se tiesi jo missä mentiin.

"Mä en vaan voi uskoa et Olli on lähtenyt" sanoin hiljaa päätäni pudistaen.

Mun kanssa lapsuuden traumat läpikäynyt jätkä.. se joka seisoi mun rinnalla aina kun taivas sylki paskaa niskaan.. se joka sanoi aina; luota omiin vaistoihin... niin mä olin tehnyt ja tässä oli lopputulos. Paras ystävä oli lähtenyt ja mä olin käytännössä katsoen koditon... oli mulla joskus paremminkin mennyt.

"Se vaikutti todella päättäväiseltä" Joel sanoi hiljaa.

Vaikka tuosta ei mitään apua ollutkaan, musta oli silti ihanaa et joku sanoi ajatuksensa ääneen. Mitään sen kamalampaa mä en tiennytkään kuin turhien toiveiden elättely. Lohdutus siitä et kyllä kaikki hyväksi kääntyisi vaikka tiedettiinkin ettei toivoa enää ollut. Siksi kai mä suhtauduinkin aina kaikkeen varauksella ja suurella epäluulolla. Pessimisti ei pety...

"Mä en usko että se tulee takaisin.." huokaisin.

Mä tiesin Joelin ajattelevan samoin. Sitä mä en tiedä aikoiko mies sitä ääneen sanoa mut niin mä sen tiesin ajattelevan. Ja hyvä niin. Ainakaan mä en ollut ainoa joka oli sitä mieltä. Pitkässä juoksussa turha optimistisuus vain satuttaisi. Siitä mulla oli kokemusta ihan riittävästi...

"Miten meidän bändin oikein käy?" kysyin siirtäen katseeni Joeliin.

Sen kasvot näytti mietteliäiltä. Siinähän sitä olikin... tähänkö se vuosien duuni lopulta hukkui? Yksi katosi jäljettömiin ja kaksi ei mahtunut edes samaan huoneeseen... oliskin ollut vain egokysymys... sitä kun olis pystynyt vielä kouluttamaan jos olis oikein halunnut nähdä vaivaa.

"Kyllä me tästä jotenkin selvitään" Joel sanoi luottavaisena.

Siihen olis ollut helppo uskoa jos kyse olis ollut vain jostain tavanomaisesta angstivitutusahdistuskiukkuitkupotkuraivarista. Niitä meistä jokainen harrasti vuorollaan tasaisen tappavaan tahtiin.

Nyt kyse oli vaan jostain paljon pahemmasta. Jostain elämää suuremmasta...

"En mä pysty olemaan Nikon kanssa edes samassa huoneessa" sanoin epätoivoisena ja laskin kädessäni olevan mukin sohvapöydälle. Kiersin kädet jalkojeni ympäri kuin suojamuuriksi. Sellaista tässä olis kaivattukin..

"Ei Nikokaan varmaan sanomisiaan ihan niin tarkoittanut.." Joel huomautti.

Ei varmaankaan.. mä vaan olin vielä liian herkillä tajutakseni asiaa. Sen niskaan oli niin kovin helppo kaataa syy kun tiesi toisen sanoneen melko ikävästi. Siitä oli helppo homma vetää omat johtopäätökset.

"En mä haluais ainakaan uskoa niin" vastasin hartioitani kohauttaen.

Pieni tahallinen väärinymmärrys tuskin teki meidän kenenkään tilanteesta yhtään helpompaa. Mun silmissä vaan Nikoa oli niin kovin helppo syyttää tästä. Kyllä mä sen mustasukkaisuuden kuitenkin tiesin. Halutessaan se osasi olla ihan helvetin julma. Tällä kertaa se osoittautui sitten näin...

Menin Joelia lähemmäs ja nostin sen kättä angetäkseni sen kainaloon. Se kietoi kätensä mun ympärille ja painoi leukansa mun olkapäälle. Onneksi mulla oli edes sinut...

"Kyllä tästä selvitään" se sanoi rohkaisevasti.

Olihan me ennenkin selvitty ties mistä. Tämä vain tuntui niin ylitsepääsemättömältä esteeltä. Aiemmin me kaikki oltiin taisteltu niitä haasteita vastaan yhdessä mut nyt meidät oli revitty erilleen. Ei me oltu enää niin vahvoja... tultaisko koskaan enää edes olemaan.. 

***

Tulin vain laittamaan teille uuden osan ennen kun vetäydyn katsomaan jääkiekkoa :)