Die For You✅

Mun Joonas?!

Ojensin sohvalla istuvalle miehelle kahvimukin käteen ja yritin takoa päähäni vielä viime hetken vinkkejä siitä, kuinka saisin sanottua tämän mahdollisimman kivuttomasti ja helposti. Vielä mä en sellaista reittiä ollut löytänyt..

Siinä se istui.. täysin tietämättömänä siitä et kohta se tulisi kuulemaan jotain sen mieltä järkyttävää. Kunhan se vain ei saisi päähänsä suuttua Joonakselle tästä... sitten oltiin kusessa.

"Mitä mielessä?" se kysyi katsoen muhun odottavasti. Ei enempää eikä vähempää kun sun poikaystäväsi.. eiköhän siinä ollut ihan tarpeeksi aihetta huoleen.

Se näytti niin odottavaiselta... voi kuinka mä saatoinkaan loukata sua tällä tavoin... toivottavasti mä edes joskus voisin saada anteeksi.

"Mun on parempi vaan sanoa tää ihan suoraan yhtään kiertelemättä ja kaartelematta" sanoin.

Sen katse vakavoitui ja se nyökkäili vain ymmärtäväisenä. Vielä pienen hetken. Oli meillä sentään jotain yhteistä.. sama rakkauden kohde. Se yhtäläisyys vaan oli kaikkea muuta kuin hyvästä.

"Olli, sä tiedät kyllä et voit kertoa mulle ihan mitä tahansa" se huomautti.

Totta kai mä tiesin. Olikin asia erikseen tehdä siitä yhtäkkiä helppoa. Jos mä uskoisin yläkerran voimiin, mä olisin rukoillut et Niko ymmärtäisi. Siltä itseltään mä en edes kehdannut pyytää sellaista...

"Mä oon rakastunut Joonakseen" sanoin pakottaen itseni katsomaan Nikoa silmiin.

Sen katse oli jopa häiritsevän neutraali. Enkä mä oikein tiennyt kuinka siihen olis pitänyt reagoida.

"Meidän Joonakseen?" se kysyi ihmeissään.

Ei tietenkään! Naapurin Urpon keskimmäiseen poikaan! No vittu mieti...

"Mun Joonakseen?" se toisti kysymyksensä eri tavalla.

Ja vielä puolet pahemmalla tavalla. Se ei kysymysmuotoa muuttamalla tehnyt asiasta yhtään sen parempaa. Totuus oli kerrottu, oli sun käsissä miten sen totuuden enää otti.

"Niko mä oon niin pahoillani.." huokaisin hiljaa.

Laskin varovasti käteni sen olkapäälle mutta se siirtyi kavahtaen kauemmas. Älä kiltti... mä en kestänyt menettää enää yhtäkään ystävää. Enhän mä pystyisi mihinkään ilman näitä. En yhtään mihinkään...

"Älä.." se sanoi siirtyessään mua kauemmas.

Kaikki oli hyvin kun kukaan ei tiennyt koko asiasta. Mä olin ainut joka sitä tietoa joutui mukanaan kantamaan eikä se sotkenut kenenkään muun kuvioita. Kuten ei olisi pitänytkään...

"Miten kauan sul on ollu tunteita?" se kysyi.

Mä yritin ottaa siihen katsekontaktia mut ei se pystynyt katsomaan mua edes silmiin. Mä halusin ymmärtää sen alkushokin ja toivoin sen vain jäävän siihen. Kyllä se ymmärtäisi et kyse ei ollut niin vakavasta asiasta kun se vain hetken sai sitä mielessään pohtia ja pureskella. Eikö niin..?

"Aika kauan.." myönsin.

Nuo sanat sai Nikon katsomaan muhun ja uskokaa pois.. se katse ei ollut mikään lempeä keväinen tuulahdus.

"Kuinka kauan?" se kysyi vaativasti.

Liian kauan... riittikö se? Yhtään tämän pidempään mä en tämän kanssa olisi jaksanut kamppailla.. tosin mä tiesin kyllä et mun olis pitänyt avata suuni jo siinä kohtaa kun mä aloin tajuta ettei kyse ole mistään pikkuihastuksesta..

"Puolisen vuotta..."

Nikon suusta karkasi järkytyksen ja yllättyneisyyden sekainen henkäys. Ja ihan aiheesta... nyt mä aloin vasta itsekin tajuta et tämä oli mennyt jo aivan liian pitkälle... se vain oli kestettävä mitä tulossa oli. En mä voinut enää muutakaan. Ei mulla ollut mahdollisuutta kääntää aikaa kellossa taaksepäin. En mä voinut palata siihen hetkeen kun tajusin kaiken... olisipa se ollutkin mahdollista..

"Ei vittu" se sanoi päätään pudistaen.

Eipä siihen paljoa lisättävää ollut.. luvassa oli ihan mitä tahansa. Onnitelkaa ihmeessä jos mä tästä keskustelusta vielä hengissä selvisin... 

***

Kattoko joku muu tänään hiihtoa? O_o