Mutta entäs me? (spin-off)

Aleksi - Olen aina vierelläsi

------------------------------------------
Sisältövaroitus: Tämä luku ei sovi herkimmille. Sisältää itsemurhayrityksen.
------------------------------------------ 

Tapahtuma-aika:
1.kirjan (Revityt siivet eivät kanna) aikana

Luvun päähenkilöt: 
Aleksi Karjalainen (19v), Valtteri Ojala (19v)

Mä retkahdin sängylleni ja huokaisin hiljaa, vetäisten sitten tummanruskean tukkani pois ruskeiden silmieni edestä. Hmmm, pitäisköhän mun leikata hiuksiani vähän lyhyemmäksi, kun ne pyrki nykyisin aina silmilleni.. Mutta kun mä tykkäsin niin kovasti tästä nykyisestä tyylistäni! Tykkäsin, että hiukseni olivat tällaiset pitkähköt, tai oliskohan näitä nyt keskipitkiksi pitänyt kutsua. Ehkä. Keskipitkät ja sivujakauksella, osan tukasta puskiessa silmillenikin, erityisesti oikealta puolelta. No jaah, kunhan näkisin tukkani takaa, niin niin kauan ne eivät olleet liian pitkät. Antaisi kaikkien kukkia vaan ja hiusten kasvaa! En mä jaksais  leikkuuttaa tätä kuontaloa joka tapauksessa. Olkoon vähän ylipitkä.

Suljin hetkeksi silmäni ja huokaisin jälleen, tai oikeastaan haukottelin. Olin ihan hiton väsynyt, kun olin valvonut suurinpiirtein koko yön istuskellessani Valtterin kanssa pussikaljalla Miksan takana, puhuen kaikesta maan ja taivaan väliltä. Me oltiinkin taidettu molemmat kaivata aika kovastikin ihmistä jolle puhua, kun meillä meni niin pitkään keskusteluissamme.. Ja kyllähän me oltiin kaivattukin, mutta ehkä se oli vähän yllättävää, että me oltiin puhuttu nimenomaan toisillemme, minä ja Valtteri. Mutta niin me vain oltiin tehty. Oltiin päädytty menee Miksan taakse juttelee parin kaljan äärelle, kun oltiin törmätty sattumalta kaupungilla, ja siitä se oli sitten lähtenyt.

Ensin me oltiin vain istuskeltu ja oltu ihan hiljaa kaljojamme siemaillen, kuin odotellen toisen aloittavan keskustelun, ja lopulta mä itse olin sitten tehnyt niin, kun olin huomannut Valtterin olevan jotenkin alakuloisen oloinen, vaikka se miten yrittikin sitä peitellä. Oman aikani mä olin saanut sitä kaivella, että mikä sitä vaivasi, mutta lopulta olin onnistunut voittamaan Valtterin luottamuksen, jolloin se oli kertonut mulle - omaa hätäänsä vähätellen - että siitä tuntui vain vähän pahalta, miten oli Nooraa kohdellut. Se puhui Noorasta itseasiassa melko pitkäänkin, siitä miten hyvä kaveri siitä oli hänelle tullut ja sen semmosta, ja mä olin sitten kysynyt, että mahtoikohan Valtteri olla vähän ihastunut Nooraan, kun se puhui siitä niin paljon ja sellaiseen sävyyn, ja että tajusko se itte tekevänsä niin. Musta tuntui, että Valtteri oli tajunnut itse vasta silloin, että oli tosiaan ihastunut Nooraan, vastaten mulle hetken hiljaisuuden jälkeen että "ehkä joo", ja jatkaen sen jälkeen, että sen takia hänestä varmaan tuntuikin vielä tuhat kertaa pahemmalta, kun oli tehnyt Nooralle mitä oli tehnyt. Kun oli kiusannut ja piinannut sitä..

Kun Valtterin kielenkannat sitten aukesi, se kertoi mulle eilisaamun romahduksestaan, jonka seurauksena oli päätynyt ryyppäämään. Turruttaakseen pahaa oloaan ja vaientaakseen synkät ajatuksensa. Mä olisin halunnut tietää lisääkin niistä sen synkistä ajatuksista, mutten ollut saanut siihen vielä siinä vaiheessa tilaisuutta, sillä Valtteri oli siirtänyt puheenaiheemme Jasperiin ja Jasperin Eveliinan läksiäisissä tapahtuneeseen romahdukseen, jolloin puolestaan mä olin vaiennut hetkeksi. Olin vain tuijottanut Valtteria sen harmaisiin, hieman odottaviin silmiin. Kuin se olis TIENNYT, että mullakin oli sydämen päällä jotain, mistä olisin halunnut puhua. Kuin se olis TIENNYT, etten ollut uskaltanut puhua siitä asiasta kenellekään. Kuin se olis TIENNYT siitä asiasta jo, ja odotti vain, että mä avaisin suuni ja sanoisin sen ääneen. Kuin se olis yrittänyt kertoa mulle sen odottavan, mutta ennen kaikkea myös lämpimän ja ymmärtäväisen  katseensa välityksellä, että mä VOISIN puhua sille siitä asiasta, pelkäämättä tuomintaa tai yhtään mitään sellaista.