Mutta entäs me? (spin-off)

Miro - Menneisyyden kaikuja

---------------------------------
Sisältövaroitus; jengielämän ja muun alamaailman kuvailua, puhetta huumeista, väkivallasta, raiskauksesta ja itsetuhoisuudesta, kiroilua/kirosanoja, luvassa myös voimakkaita tunteita kuten ahdistusta. Melko synkkää sisältöä on nyt siis tulossa, sillä tässä luvussa puhutaan paljon Miron pimeästä menneisyydestä ja elämästä huumejengissä yms.
---------------------------------

Tapahtuma-aika:
4.kirjan (Pimeydestä uuteen huomiseen) jälkeen

Luvun päähenkilöt:
Miro Eskelinen (24v), Nico Kinnunen (21v)

Painajaista. Sitä mun elämä oli aina ollut. Painajaista. Painajaista painajaisen perään, ja se kaikki alkoi jo kotoa kun mä olin lapsi, vyöryen yhdestä kammottavasta painajaisesta toiseen. Isosiskoni häipyi ja pikkuveljeni kuoli. Äitikin katosi pikkuveljeni kuoltua ja mulle jäi vain isä, joka ei välittänyt minusta vittuakaan. Vihasi suorastaan ja pieksi surutta. Otti mallia parhaalta kaveriltaan Jarkko Ojalalta. Siinäpä parivaljakko. Kaksi Helvetin demonia, jotka riitaantui keskenään ja aloitti sodan toistensa kanssa. Isä maksoi eräälle Markulle kostosta Jarkolle ja siitä alkoi kostonkierre, jonka vasta Jarkon vanhempi poika Oskari lopetti dominoimalla niin voimakkaasti ja väkivaltaisesti, ettei Markku uskaltanut enää vastustaa sitä. Ei se rauha ollut, mutta kostaminen loppui siihen ja Markku porukoineen väistyi taka-alalle ja kulisseihin. Siirtyi pikkulampeen, kun Oskari hallitsi sitä suurempaa. Ylivoimaisesti. Nyt kun sitä ajattelee, niin hyvä niin..

Mä muutin pois kotoa hyvin varhain karatakseni sitä Helvettiä ja Paholaista, joka kotona asui, ja ajauduin tietenkin lähes välittömästi huonoon seuraan. Ryyppyporukkaan, jonka pari jäsentä kuului Markun roskasakkiin. Minäkin ajauduin siihen velkojeni vuoksi ja siitä alkoikin sitten uusi Helvetti. Olin päässyt pois kotihelvetistä mutta päädyin huumehelvettiin. Ihan uudenlaiseen ja vielä synkempään Helvettiin, jossa jokainen päivä oli kamppailua elämästä ja kuolemasta. Helvettiin, joka nielaisi minut kokonaan pimeyteen. Helvettiin, jossa olin pakotettu tappelemaan, myymään huumeita, tekemään murtoja, pahoinpitelemään muita ja jopa puukottamaan ihmisiä. Ja mä olin hyvä siinä kaikessa. Helvetti vaan mä olin hyvä siinä.. Olin kuin luotu siihen kaikkeen, ja sen vuoksi mä uskoinkin, että se oli väistämätöntä. Uskoin, että se oli kohtaloni ja minun polkuni. Se oli mulla verissä. Viha, joka syövytti sielun ja ajoi minut muiden kaltaisteni pimeyden demoneiden seuraan.

Ja sitä se Markun sakki kyllä oli. Demoneiden keskittymä täynnä itsekkäitä ja vihaisia nuoria miehiä, joiden ainoa eteenpäin ajava voima oli viha. Veljeys siitä porukasta puuttui, mutta meidän kaikkien taustavaikuttimena ja yhdistävänä tekijänä oli viha. Kaiken mustaksi polttava viha. Kyllä mä siihen porukkaan sovin ja kuuluin. Valitettavasti. Sovin niinkin hyvin, että nousin arvoasteikossa muita ylemmäs, koska viha ajoi mua vielä kovemmin kuin muita. Mä vihasin kaikkia ja mä vihasin kaikkea. Mulla ei ollut muuta kuin se mun viha, ja sen vihani vallassa ja sen ohjaamana mä yritin puukottaa yhtä Ojalaakin, Oskarin pikkuveljeä Valtteria, kostoksi pahoinpitelystä. Ansaitsin sillä meidän porukan kunnioituksen, mutta myös Ojaloiden lähes ikuisen vihan. Sain sillä teollani rispektiä mutta myös verivihollisia, ja sieluni mustui mustumistaan. Horisontissani ei näkynyt pienintäkään valonpisaraa.

Kunnes tuli Mikke. Joka ei olis alunperinkään kuulunut meidän porukkaan, mutta jonka Markku sai siihen houkuteltua, kun Mikellä ei ollut ketään. Ei perhettä, ei ystäviä. Se oli orpo ja yksinäinen Kadonnut poika. Poika, joka olis ilman muuta kuulunut jo alunperin Ojalan porukkaan, joka oli niiden Kadonneiden poikien koti, varsinkin myöhempinä vuosina. Mutta Mikke törmäsi valitettavasti ensin meihin ja pimeys nielaisi sen. Miken epäonni, mun onni. Me löydettiin toisemme sen kaiken pimeyden keskellä ja päädyttiin suhteeseen toistemme kanssa, vaikka kaikki muu kuin heteroseksuaalisuus oli Markun porukassa perisynti ja rangaistavaa. Rangaistus oli kuolema "kivittämällä",  jos jäi kiinni. Me ei välitetty siitä. Me ei pelätty kuolemaa, me pelättiin vain sitä, että jouduttaisiin elämään ilman valoa, ja se meidän rakkaus oli silloin ainoa valo molempien horisontissa.