Mutta entäs me? (spin-off)

Oskari - Suojelijan perintö

------------------------------
Sisältövaroitus; mainintoja alamaailmasta (jengi- ja huumemaailma) sekä kuvauksia sen raakuudesta, runsaasti kirosanoja myös
-------------------------------

Tapahtuma-aika:
Heti 4.kirjan (Pimeydestä uuteen huomiseen) jälkeen

Luvun päähenkilöt:
Oskari Ojala (30v), Jere Kosonen (30v), Elsa Kinnunen (30v), Leo Kinnunen (13v), Henkka Martikainen (21v)

Tarinoissa on usein pahis. Se tarinan konna. Vaarallinen Iso Paha Susi, jota muut pelkäävät. Joka peittää kaikki varjonsa alle ja kylvää pelkoa ympärilleen. Joka hallitsee pelolla ja väkivallalla, raadellen vihollisensa häikäilemättä. Se, jonka vihaa ei haluta kohdata silmästä silmään, koska silloin tietää viimeisen hetkensä koittaneen ja kirjoittaneensa muistokirjoituksen hautakiveensä. Se, jonka vihat niskoilleen saatuaan ei selviäisi hengissä. Se hirviö, joka ei epäröinyt tuhota vihollisiaan.

Minä olin se Iso Paha Susi. En ehkä läheisilleni, enää ainakaan, mutta muille kyllä. Mä olin se, jonka kanssa haluttiin ennemmin neuvotella kuin taistella. Mä olin se, jota ei haluttu vastaansa. Mä olin se, jonka edessä ennemmin polvistuttiin kuin heittäydyttiin poikkiteloin, koska kaikki tiesi, mihin mä pystyin. Mä olin se THE Iso Paha Susi, hirviöiden kuningas siinä pimeässä alamaailmassa, jossa olin osallisena.

Mä olin ehkä lämmin ja huolehtiva isähahmo Kadonneille Pojilleni ja Suojelija läheisilleni, mutta muut näki minut hirviönä. Se oli mantteli, jonka olin isältä perinyt. Kruunu, joka oli raskas kantaa. Naamio, jota en olis mielelläni käyttänyt, mutta joka oli tarpeellinen siinä vaarallisessa maailmassa, jossa elin. Siinä maailmassa täytyi herättää kunnioitusta ja pelkoa, jotta säilyi hengissä. Siinä maailmassa täytyi pystyä tuhoamaan vihollisensa sormia napsauttamalla ja silmiä räpäyttämättä, jos sellaiselle tulisi tarve. Ja minä pystyin. Varsinkin, jos oli kyse läheisistäni, tai Kadonneista Pojistani, jotka olin ottanut siipieni suojaan. Mä suojelin mun Poikia ja rakkaitani leijonanraivolla. Jos joku koski niihin pitkällä tikullakaan, mä revin sen ihmisen epäröimättä palasiksi. Mun rakkaitahan ei piru vie satutettu.

Ja sen leijonanraivoni avulla mä olin raivannut lisää elintilaa itselleni. Olin vallannut laajemman reviirin, ulottaen siipeni suojaamaan vieläkin useampaa Poikaa ja läheisiäni muuallakin kuin vain Suomen itäosissa. Me ei tosiaankaan toimittu enää vain Itä-Suomessa ja Venäjällä, vaan oltiin levittäydytty ympäri Suomea. Olin jo veljeni muuttaessa Tampereelle vallannut oman pienen alueeni sieltäkin (ihan vain suojellakseni pikkuveljeäni sielläkin), vallaten pikkuhiljaa lisää alaa, kunnes syrjäytin lopullisesti muut sen jälkeen, kun olin päihittänyt Lukaksen ja Granlundit ja ansainnut ylivaltiaan roolini Itä-Suomessa. Silloin mä otin hallintaani Tampereenkin, ollen se isoin kala siinäkin lammikossa, ja siellä olleet jengit olivat väistäneet suosiolla ja kutistuneet pienemmiksi kaloiksi, kun tiesivät kuka mä olin. Keitä ME oltiin. Me oltiin ne, jotka löi Granlundit ja karkotti ne kotiseudultaan, joka oli AINA ollut niiden rautaisessa otteessa ja hallussa.

Minusta ja meistä, Pojistani, oli Lukaksen lyömisen jälkeen tullut legendoja, joka vain kasvatti kulovalkean tavoin vaikutusvaltaamme ja -piiriämme. Oltiin me oltu iso tekijä jo aiemminkin, kun meillä oli vahvat ja vankat yhteytemme Venäjälle, sen suurimpiin liigoihin, mutta nyt meistä oli tullut Suomessa THE BIG FISH. Ja meidän kolme "pääkaupunkiamme" olivat nykyisin juurikin Nurmes, Joensuu ja Tampere, joissa mulla oli eniten läheisiä. Ehei, se ei ollut suinkaan sattumaa. Kyllä vain, JUURI HEIDÄN VUOKSEEN olin perustanut pääkaupunkimme noihin paikkoihin. Voidakseni suojella rakkaitani parhaiten ja tehokkaimmin.