Mutta entäs me? (spin-off)

Reko - Pellen naamion takana

Tapahtuma-aika:
1.kirjan (Revityt siivet eivät kanna) ja 2.kirjan (Aamuisin nousee aina uusi aurinko) välissä

Luvun päähenkilöt:
Reko Pikkarainen (16v), Miro Eskelinen (17v)

Mä olin aina ollut luokan pelle. Ja kaveriporukkani pelle. Pelle minne meninkin. Nautin siitä, että sain ihmiset nauramaan. Mutta toisaalta myös peittelin sillä paljon. Kyllä, myönnän sen. Pelkäsin, etteivät muut tykkäisi siitä Rekosta, joka pinnan alla asui, joten vedin aina pellen naamion kasvoilleni ennemmin kuin näytin sen todellisen Rekon. Sen Rekon, jonka mielialat vaihtelivat. Sen Rekon, joka oli viime aikoina jopa masentunut, ja sulkeutunut sen vuoksi. Sen Rekon, joka oli etääntynyt hitusen kavereistaan sen takia. Sen Rekon, joka ei olis jaksanut pelleillä koko ajan, mutta yritti jatkaa sitä silti, kun ei halunnut jäädä yksin. Sen Rekon, joka oli väsynyt esittämään.

Sen Rekon, joka katseli mua just peilistä. Peilistä heijastuvat 16-vuotiaan teinin kasvot olivat kalpeat ja ilottomat. Sinisissä silmissä ei näkynyt iloa ja blondit hiukset, jotka olivat päältä hitusen pidemmät kuin sivuilta, olivat ihan pörrössä. Enkä olis millään jaksanut kammata niitä, kun ei ne kuitenkaan pysyis aisoissa. Ehkä mä vain laittaisin niihin geeliä ja sotkisin niitä lisää.. Tai sitten mä antaisin niiden vain olla ja näyttäisin kaikille sen todellisen Rekon. Sen väsyneen ja masentuneen Rekon, joka ei jaksanut enää peitellä pahaa oloaan ja pelleillä. Joka ei jaksanut hitto vie edes huolehtia ulkonäöstään..

En mä kyllä voisi tehdä niin.

Huokaisin raskaasti ja avasin peilikaapin, sotkien tukkaani geeliä ja pyöritellen sen ihan sekaisin, jotta se näyttäisi edes siltä, että se oli sotkettu tarkoituksella.

"Hei bro, ootko valmis?! Koulu kutsuu, meidän pitäis lähtee! Viimeisiä päiviä ennen kesälomaa viedääääääääään!" isoveljeni Jasperin ääni kiekaisi yhtäkkiä takaani, mun kääntyessä katsomaan sitä sekä sen vieressä seisovaa pikkusiskoamme Lauraa. Molempien - Jasperin sinisten ja Lauran ruskeiden silmien - kysyvä ja kiinteä katse oli minussa, mun nyökätessä niille vaitonaisena, ennen kuin työnsin geelituubin takaisin peilikaappiin ja käänsin alakerran vessan peilille selkäni, kääntyen kohti vessan ovea ulostautuakseni sieltä. Jasper oli jo siihen mennessä kadonnut ovelta eteiseen, mutta Laura törötti siinä yhä, pysäyttäen minut ovensuuhun, jolloin vuorostani mä katsoin sitä kysyvästi, kohdaten sen ruskeiden silmien katseen suoraan.

"Kaikki hyvin?" Laura kuiskasi yhtä tarkkanäköisenä kuin aina, katsoen mua vähän huolissaan. Ei tän näin pitänyt mennä, että pikkusisko piti huolta isoveljestään.. Mä en sais antaa sen huomata, etten voinut täysin hyvin.

"On on", mä vastasin, väläyttäen siskolleni feikkihymyn, sen katsoessa mua edelleen epäileväisenä. Tottakai se näki mun tekohymyn läpi, kun se oli niin välkky näissä asioissa. "Äh, kaikki on hyvin, vähän vain väsyttää. Tuli valvottua viime yönä."

"Okei.." Laura mutisi, vilkaisten sen jälkeen eteisessä hyörivää isoveljeämme, joka marssi juuri ulos toukokuiseen aamuun mennäkseen käynnistämään Fiestaansa, jolla meidän oli tarkoitus ajaa kouluun. Tai siis, Jasper ajaisi omaan kouluunsa ja nakkaisi meidät meidän koululle matkan varrelle. "Kyllä mä huomasin, että sä valvoit, me hei jaetaan huone, mutta.. mutta ei mua huolestutakaan se, että sä valvoit, vaan se, MIKS sä valvoit. Onko kaikki oikeesti hyvin?"

"On on. En vain saanut unta. Nou hätä, sis", mä tokaisin pikkusiskoani vakuutellen, sen kohdistaessa tutkivan katseensa takaisin muhun. Se tapitti mua hetken ruskeilla silmillään ja nyökkäsi sitten pienesti, huokaisten perään kuin luovuttaen. Tietäen, ettei saisi musta sen enempää irti. Mä en ollut oikein ikinä suostunut puhumaan sille. En halunnut, että PIKKUsiskoni joutuisi huolehtimaan musta, joten sille varsinkin mä esitin vahvaa ja huoletonta. Sen kohdalla varsinkin pidin tiukasti kiinni pellen naamiostani.