Mutta entäs me? (spin-off)

Niklas - Yrittäisit edes ymmärtää

Tapahtuma-aika:
2.kirjan (Aamuisin nousee aina uusi aurinko) aikana, kirjan alkupuolella

Luvun päähenkilöt:
Niklas Korhonen (20v), Valtteri Ojala (20v), Jasper Pikkarainen (20v)

Mä kiidin jäällä niin lujaa kuin pystyin, kuljettaen kiekkoa mukanani, ja kun pääsin kaukalon toisessa päässä tönöttävälle maalille, lauoin kuljettamani mustan lätyskän täysiä maaliin verkon heilahtaessa rajusti. En tuulettanut tai mitään, vaan pidin naamani peruslukemilla ja vihreiden silmieni katseen tiukasti kiekossa, käyden hakemassa sen maalin uumenista ja lähtien pikaisesti uudelle kierrokselle. Oikein rääkkäsin jalkojeni lihaksia, jotka huusivat jo Aamenta, Hoosiannaa ja Hallelujaa, ja rukoilivat Jumalalta, että lopettaisin. 

En lopettanut. En välittänyt kivusta, en oksennuksen mausta suussani tai keuhkojani kasaan puristavasta vanteesta, enkä hiestä, jonka haju puski vaatteideni läpi nenääni ja joka liimasi mustan laineikkaan tukkani jo hiestä litimärän piponi alla ihan kiinni ihooni, tehden olostani vähän tukalan ja epämukavan. En välittänyt siitäkään. Painelin vaan taas toiseen päähän kaukaloa kiekkoni kanssa ja laukaisin maalin, lähtien sen jälkeen uudelle kierrokselle. Yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, kuten olin tehnyt jo useamman tunnin ajan. Verneri oli viettänyt ensimmäiset kaksi tuntia kanssani jäällä, mutta oli kyllästynyt - tai väsynyt - jo pari tuntia sitten ja lähtenyt kotiinsa. Eikä mikään ihme, sillä alkoi olla jo yö. Mutta mä olin siitä huolimatta jäänyt vielä kaukaloon. Ihan yksin. Kuten niin usein aikaisemminkin.

Mä olin ihan yksin nyt, kun Aleksi oli kuollut ja olin riidoissa Jasperin kanssa.

Tunsin kipeän vihlaisun rinnassani ja kiihdytin vauhtiani, jotta jalkojeni ja kroppani muu kipu olisi kovempaa kuin särkyneen sydämeni vihlonta. Aleksin kuoltua kaikki oli mennyt vain alamäkeen ja säröillyt sydämeni oli hajonnut vain lisää ja lisää ja lisää, kun musta tuntui, että olin menettänyt Aleksin lisäksi Jasperinkin, toisen parhaista ystävistäni. TOISENKIN parhaista ystävistäni. Olin menettänyt kaikki itselleni tärkeimmät ihmiset viimeisen vuoden sisällä. Ensin lähtivät Aatu ja Noora, jotka muuttivat Ouluun, sitten Aleksi kuoli, ja nyt olin menettänyt Jasperinkin.

Jasper oli ensinnäkin muuttunut ihan aaveeksi vanhasta itsestään, tai ehkä pikemminkin varjoksi. Se pukeutui nykyisin useimmiten pelkkään mustaan ja hieman epäsiististi sekä käyttäytyi vähän pelottavasti, oli muunmuassa väkivaltainen ja äkkipikainen. Joo, se oli ollut äkkipikainen aina, siis oikeesti ihan AINA, muttei väkivaltainen. MINÄ olin ollut meistä se, joka heilutteli nyrkkejään, ei Jasper. MINÄ olin ollut meidän porukan muskelit, ihan jo siitäkin syystä, kun olin rotevin ja vahvin, kun taasen Jasper oli vähän rimpula. Tai no, okei, ei se ihan pulkannaru ollut, oli sillä lihaksia ja voimaa, olihan se sentään jääkiekkoilija, mutta se oli ruumiinrakenteeltaan solakampi kuin mä, ja oli se kyllä mua huomattavasti heiveröisempikin.

Mä olin huolissani Jasperista, TOSI huolissani, kun taasen se tuntui vain haastavan riitaa koko ajan. Aleksin kuolemasta oli reipas kuukausi, eikä me oltu puhuttu, siis oikeesti puhuttu - esim. Aleksin kuolemasta - sinä aikana Jasperin kanssa oikeestaan ollenkaan. Tai jos oltiinkin, niin me oltiin vain tapeltu. Jasper ei tuntunut ymmärtävän mua parhaillaan niinku ollenkaan, vaan murahteli ja ärähteli suurinpiirtein kaikelle mitä sanoin. Se tuntui ottavan kaiken aina pahalla, kuin mä olisin jotenkin sitä vastaan.. Me ei oikein osattu olla toistemme kanssa nyt, saatikka sitten puhua toisillemme, ja mä uskoin sen johtuvan siitä, että erityisesti Jasperin oli vaikeaa sietää mua silmissään Aleksin kuoleman takia. Koska mä muistutin sitä Aleksista, hyvin kipeästi. Vaikka ei siinä, samasta syystä mun oli vähän vaikeaa olla Jasperin kanssa tällä hetkellä.. Aleksin kuolema oli kuin pikimusta varjo välissämme, koska me muistutettiin toisiamme pelkällä olemassaolollamme siitä, että Aleksi oli kuollut, ja se teki ihan helvetin kipeää.