Kerro kun lähdet

Nina

Oli kamalaa joutua päättämään omista asioistaan. Jos viisi vuotta sitten olin matkalla yhdeksi Suomen toivoista, valmiina rikkomaan lasikattoja - nyt olin taantunut ihmiseksi jota en tunnistanut. Enää ei ollut kyse siitä mitä halusin, vaan mihin kykenin. Ennen pystyin omasta mielestäni mihin vain, tässä hetkessä olin ylpeä kun nousin sängystä, harjasin hampaat ja sain syödyksi muutakin kuin leipää. Leivästä oli vain niin moneksi, se meni aamupalasta, täytteitä ja leipää vaihtamalla päivällisestä ja jälkiruuastakin. Äiti hoiti ruokapuolen meille molemmille ennen kuolemaansa. Haistakoon hänkin vittu. En tietenkään vihannut häntä, mutta hän antoi minun heittäytyä vielä syvemmälle kykenemättömyyteen tunkemalla apunsa kaikkeen eikä potkimalla perseelle. Ja sitten hän kuoli ja minun piti vielä järjestää hänen kuolemaansa liittyvät seikat. Perintöasiat ja paperit, omakotitalo ja omaisuus, enhän minä osannut. Nyt piti opetella tekemään ja jaksamaan asioita itse. En vain jaksanut. Tunneroskakorini eli terapeuttini toisti, että on tärkeä puhua äitini kuolemasta, mutta minusta olisi tärkeämpää puhua omasta kuolemastani, mikäli en löytänyt energiaa hoitaa omia asioitani.

Olin niin lähellä saavuttaa sen mihin jo etukäteen olin valmistanut itseäni opintojen ohessa. Ostin vain mustaa, valkoista, harmaata tai beigeä. Naamioin itseni sopivan korkeisiin korkokenkiin ja hillittyyn olemukseen, josta huokui varmuuteni onnistumisesta. Kävin kampaajalla tasaisin väliajoin piilottamassa juurikasvuni ja tunsin itseni tärkeäksi, kun he tarjoilivat cappuccinoa laakeista kupeista. Ja sitten en onnistunutkaan ja opintoni jäivät kesken ja päädyin takaisin kotiin. Äiti oli vastassa ja silitti selkääni "voi minun tyttöäni", ja se tuntui hyvältä kun kerrankin joku ei olettanut minun käyttäytyvän kuin aikuinen. Eikä äiti koskaan tivannut mikä minua siinä opiskelussa nyt niin uuvutti, ellei sitten vain ehtinyt. Odotti oikeaa aikaa, jota ei koskaan saanut. Ei sillä niin väliä, en osannut vastata siihen itsellenikään. Kai se oli se itsestäänselvä: vaadin itseltäni liikaa, olin perfektionisti, halusin saada aikaan jotain itseäni suurempaa, eikä minuun edelleenkään uponneet listat, joissa yritettiin tsempata sillä, että monet arvostetuimmista ihmisistä olivat saavuttaneet tavoitteensa ja kunnioituksensa myöhemmin elämässään. Halusin kunnioitusta niin kovasti, että haalin kursseja ja opintopisteitä yli realistisen kykyni. Vitonen ei tuntunut enää missään. Mutta ollakseen jotain piti tehdä enemmän kuin muut, kärsiä enemmän kuin muut. Jossain vaiheessa en enää kilpaillut muita vastaan, ainoastaan itseäni. Aluksi nautin siitä ja opintotovereiden häkeltyneistä ilmeistä kun puhuimme opintotavoitteista ja -suunnitelmista. Lopulta halusin vain polttaa läppärini ja koulurakennuksen, jotta saisin syyn olla opiskelematta, koska sanat en jaksa eivät kuuluneet sanavarastooni. Ne opittuani en muuta syytä käyttänytkään.

Olin osa-aikaisena kaupan kassalla ja työ oli suurimmaksi osaksi niin rutiininomaista, että kykenin siihen kolme kertaa viikossa. En missään nimessä ollut paras työntekijä, mutta työnteossa piili toive, että minäkin vielä maksan kunnon veroja ja saan sen elämän mitä hyvinvointivaltiossa luulin vain ottavani. Kaikki tuntui ennen niin helpolta, että pienetkin vastoinkäymiset saivat minut heittäytymään maahan kuin kuollutta esittävä pussirotta. Kuten pussirotilla, minunkin reaktioni on tahdosta riippumaton, mutta minä olenkin ihminen, jolla pitäisi olla enemmän poimuja aivoissaan käsitellä asioita ja tunteita.

Työvuoroni loppuisi viideltä. Se ei ollut suuri kauppa, muttei niin pienikään ja jokin siinä laitteiden ainaisessa piipityksessä oli rauhoittavaa. Olin väsynyt valvotuista öistä ja unilääkkeistä, ja huomasin asiakkaan vasta tämän kävellessä maksupäätteelle asti.

"Onko tää vapaa, vai?" Aaron kysyi, nyökkäsi kassaani, tavalleen tyypillisesti liian lähestyttävän oloisena. Ei ollut vielä edes kesä ja mies oli silti onnistunut päivettymään ensimmäisistä lämpimistä säteistä.

"Aaa juu tietysti, anteeksi", asiakaspalvelijaääneni tuli automaattisesti esiin, vaikka Aaron Hurmeen kohdalla sitä ei edes tarvittu. Hänellä oli maineensa, enkä halunnut tutustua siihen lähemmin. Ainakaan sillä hetkellä kun piippasin entisen rinnakkaisluokkalaiseni kortsuja ja liukkaria menemään, ja yritin olla miettimättä, että no itseasiassa Aaron oli tavallaan karismaattinen sellaisella tavalla, ettet koskaan haluaisi esitellä tätä kenellekään, mutta makuuhuoneen paksujen pimennysverhojen suojissa juttu voisi toimia. Tai paikallisen baarin vessassa. Mutta minullahan ei ollut edes enää äitiä jolle esitellä ketään, joten voisin viedä miehen vaikka suoraa takahuoneen puolelle, kokeilla ovatko ne lyhyet toffeiset kiharat yhtä pehmeät miltä näyttivät, ja pistää sen surun piikkiin jälkikäteen. Kyllä esimieheni ymmärtäisi parin kyyneleen jälkeen. Niiskaisin ajatuksen pois mielestäni ennen kuin silmäni ehtisivät lasittua.