Miko oli sulautunut taloon yön aikana. Hän ei yrittänyt haukotella mahdollisimman ääneti ja varonut jokaista narahdusta, jota talossa liikkuminen aiheutti. Hän nukkui pitkään, tuoremehulasin kilinä ja voiveitsen rämähtäminen tiskikoneeseen paljastivat hänen heränneen. Kuuntelin toisessa huoneessa miltä elämä kuulosti ja tajusin miten hiljainen talo oli ollut aikaisemmin. Olin tottunut siihen ettei tarvinnut antaa kellekään tilaa tai miettiä mihin ojentaa jalkansa päivän päätteeksi. Sitä oli niin anteeksipyytelemättömästi ihminen, että kun yhtäkkiä joku sekoitti järjestystä, muuttui vieraaksi omassa kodissaan.
Huikkasin Mikolle, että toisi terassille tärpättiä maalisuteja varten kun pääsisi aamupalapöydästä. Vastausta ei kuulunut, mutta Miko ilmestyi joka tapauksessa katsomaan edellisen päivän aikaansaannosta. Pinta kului auringossa nopeasti, ja ensimmäinen kerros maalia oli tehnyt hyvää.
"Mulle ei ole vieläkään selvinnyt mitä teet nykyään?" kysyin.
En katsonut Mikoon, tai painostanut katseellani, sillä tiesin toisen seisovan takanani.
"Kai sitä voisi sanoa että myyn ideoita ja itseäni."
Maalisutini jäi ilmaan. Kurkistin taakseni, yrittäen päätellä oliko tämä Mikon käsitys hyvästä vitsistä.
"Olen konsultti", Miko selvensi yhtä totisena. Näki ehkä sen pienen maalisudin värähdyksen. Nykäisin itseni takaisin urakkani pariin. Jos olisi kysytty kymmenen vuotta sitten, olisin arvannut Mikon päätyvän opettajaksi, tai ehkä töihin museoon.
"Kuulostaa tärkeältä," kommentoin.
Miko tyrskähti. Yritin olla ajattelematta sitä liikaa, miten hän oli päätynyt sellaiseen ammattiin ja ylipäätänsä: miksi? Kysyin oliko työ haastavaa, ja hän joutui miettimään vastaustaan.
"Riippuu ihmisestä."
Odotin laajempaa vastausta sen pohdinnan jälkeen.
"Mutta tykkäät siitä hommasta?" tarkensin.
"Olen hyvä siinä. Se on eri asia."
Miko ei viitannut sanallakaan, että olisi itse se jolle työ oli raskasta ja suoraa kysyminen olisi pilannut heikon harmonian, jonka olimme muodostaneet. Mikoa täytyi osata käsitellä, mutta minun ohjekirjani oli vanhentunut kymmenen vuotta sitten, ja nyt vaivihkaa seurasin miehen jokaista liikettä kirjoittaakseni sen uudestaan.
"Helsinki on edelleen kohdellut hyvin?"
Puolustin itseäni, ettei se ollut vanhojen kaivelua, vaikka toivoinkin hänen sanovan Helsingin olevan kalsea, liian kallis, ja liian täynnä ihmisiä. Hän nyökäytti päätään niin hajamielisesti, että vaikutti tarkoittavan todellisuudessa jotain muuta kuin myöntävää vastausta. Tiesin Mikon jakamien kuvien perusteella, että hänen kotinsa oli muuta kuin kolkko, rustiikkisten huonekalujen ja voimakkaiden, mutta lämpimien sävyjen ansiosta. En tungetellut enempää kysymyksilläni, mutten olisi pistänyt pahakseni jos hän olisi paasannut elämästään omatoimisesti koko aamun. Olisin kuunnellut sitä hyvän musiikin tavoin, sulkenut silmäni ja nauttinut jokaisesta sekunnista, jona pystyin kuvitella että olimme antaneet toisillemme anteeksi.
Auringon noustessa korkeimmilleen Miko haki meille kummallekin juotavaa. Neste kupli kielellä ja tropiikkinen maku nousi nenäonteloihin asti.
"Aaron." Miko nyökkäsi tielle, saaden katseeni liukumaan osoitettuun suuntaan. Yritin piilottaa hämmentyneisyyteni. Se oli Elias, aivan liian tyytyväisenä, aivan liian monta vuotta myöhässä. Olisin heittänyt veljeäni maalisudilla mikäli Miko ei olisi vieressä. Elias oli palanut auringossa punertavaksi, ja lämmöstä väreilevästä ilmasta huolimatta hän oli pukeutunut mustaan. Hän todella muistutti vain kangastusta. Hymy hänen kasvoillaan leveni, mitä lähemmäksi hän saapui. Veli oli tarttumassa portaikon kaiteeseen, mutta sävähdin varoitukseksi häntä kohti. Toinen kerros ei ollut vielä kuivunut täysin. Laskin tölkin alas, johon jäi huurteesta sulanut kädenjälki.
YOU ARE READING
Kerro kun lähdet
General FictionMiko, Nina ja Aaron ovat kotoisin samalta saarelta, mutta eriytyneet tahoilleen vuosien myötä. Ninan äidin kuolema jälkeen heidän elämänsä nivoutuvat yhteen kotisaaressa vanhan katoamistapauksen ja selvittämättömien tunteiden vuoksi. Heiltä jäi aiko...