Kerro kun lähdet

Nina

Olin pohtinut mielessäni Mikoa, sitten Aaronia, sitten heitä yhdessä, ja lopulta heidän suhdetta itseeni. Miksen ollut tajunnut, että he tunsivat paremmin kuin antoivat ymmärtää? Oliko edes mitään merkkejä, joista olisi pitänyt tajuta? Olin niin kiinni omassa menetyksessäni, etten ollut tullut edes harkinneeksi asiaa. He olivat viimeiset ihmiset saarella, jotka minulla oli, ja kesän jälkeen jäljelle jäisi vain Aaron. Häntäkään en tuntenut niin hyvin, että voisin kutsua sydänystäväksi. Hän voisi yhtä lailla vaan päättää, ettemme tunteneet enää, enkä voisi kuin antaa hiljaisen hyväksynnän. Se ei vaan tuntunut yhtään Aaronin tapaiselta.

Halusin tietysti selvittää välit Mikon kanssa, ja olin antanut tälle aikaa ja tilaa, joka ei ollut kuitenkaan saanut miestä ottamaan yhteyttä. Eikö riittänyt, että tunsin syyllisyyttä siitä miten uhkailin Mikoa lääkkeiden väärinkäytön paljastamisesta? Nyt sain arpoa miten mies reagoisi kun kuulisi, että olin vieläpä mennyt hänen ex-säätönsä kanssa sänkyyn. Tai jos kuulisi. Mietin, että Miko ei varmaan todellisuudessa kaivannut minua elämäänsä, ei edes saarella nyt kun Aaron oli kiiltävänä palkintopystinä vieressä. Tuntui epäreilulta, että muut ihmiset tekivät jatkuvasti pieniä virheitä, joista he pääsivät kuin koirat veräjästä. Olin elänyt mahdollisimman täydellisesti aikuiseksi saakka, että olisihan minullakin pitänyt olla oikeus mokata. Olin ainakin opetellut sanomaan itselleni niin sen jälkeen, kun terapeutti toitotti, että olin vain ihminen ja ihmiset tekivät virheitä. Toivoin, että Mikokin ymmärtäisi sen, kun päätin mennä tasaamaan tilit kasvotusten.

Aaronin kotitie näytti päivänvalossa vähemmän vieraalta. Pihojen eteen parkkeeratut helmiäismaalein sävytetyt farmariautot lupasivat turvallisuutta ja hymysuisia lapsia. Kuulin vaimean radion aukinaisesta ikkunasta. Nostalgiahitti, joka vei suoraa takaisin omaan lapsuuteen ja aikaan, kun kesät olivat pitkiä, melkein loputtomilta tuntuvia, ja makea mehujää suli sormiin ja poskille, eikä se edes haitannut. Terassi oli vastikään maalattu ja erottui muusta talosta kirkkaampana. Nousin portaat hitaasti, tuntien itseni harvinaista kyllä epävarmaksi Mikon reaktion suhteen. Koputin oveen napakasti. Ovikelloa en soittanut. Ovessa luki koukeroin, haalistunein hiilen harmain kirjaimin Hurme. Pyyhin odottaessani leveäremmiset sandaalit hiekkapölystä rappurallin jäykkiin harjoihin. Samassa ovi naksahti auki ja Aaronin tutut vilpittömät silmät olivat vastassa.

"Mitä sä täällä?"

Ei tervetulotoivotusta, ei mitään.

"Oon kyllästynyt vihoitteluun." Kurkistin Aaronin olan yli ja huhuilin sisälle: "Missä Miko on?"

"Keittiössä", Aaron sanoi kuin olisi vältellyt sanomasta sitä minulle. Hän ei vaikuttanut haluavan minua samaan tilaan Mikon kanssa. Se tuntui epämiellyttävän paljon torjutuksi tulemiselta sen jälkeen, kun olimme viettäneet aikaa keskenämme, mutta mitä edes odotin. Miko ja Mikon mielipide minusta tuli hänelle ensin.

"No", Aaron töksäytti. "Tuu peremmälle."

Miko oli vasta herännyt, selkeästi lainatut flanellipyjamahousut jalassa ja valkoinen t-paita yllään. En muistanut olinko nähnyt sitä ilman, että hiuksia olisi laitettu jollain tapaa kuosiinsa. Oli uutta nähdä se niin. Hän näytti kotoisalta, se oli ensimmäinen ajatus joka putkahti mieleeni.

"Huomenta", toivotin. Yritin kuulostaa huolettomalta, mutten aivan kyennyt siihen.

Miko ei pöllämystyneenä tajunnut ottaa murjottavaa ääntänsä käyttöön.

"Huomenta?" Miko katsoi vähän hukassa olevana minuun, pyyhkäisten silmänurkkiaan unesta.

"Kuulin että sä punkkaat täällä."

"Keneltä?"

Nyökkäsin Aaroniin, joka seisoi takanani yhtä epäileväisenä, valmistautui vetämään meidät erilleen kuin toistensa kimppuun hyökkäävät bullterrierit.