Kerro kun lähdet

Miko

Työpöydän paperipinot ja laatikoiden kansiot muodostivat väkisin kaaosta, vaikka kuinka oioin pinoja päivittäin. Suljin nahkaisen työlaukkuni, jonka sulkumekanismin naksahdus oli keholleni merkki rentouttaa hartiat. Se tarkoitti että olin vapaa, ainakin näennäisesti. Suurien ikkunoiden edessä olevat valkoiset lamellikaihtimet olivat vain ylellisen vankilan kalterit. Rojahdin työtuoliin ja vääntelin kasvojani rikkoakseni niille jämähtäneen vahaisen naamarin, joka hymyili tv-juontajan avoimella itsevarmuudella. En onnistunut. Avasin puvun napin ja löystytin solmiota kaulalta, varmistin etteivät värittömän kauluspaitani kainalot olleet muuttuneet hiestä läpinäkyviksi ja laskin tummansinisen takin tuolin selkämykselle. Ulkona valo oli jo punertavaa ja sai koko huoneen maitomaisen oranssiksi. Kesä oli tulossa, mutta sitä ei tuntenut palavereissa ja toimistossa istuessa. Joskus kokonaiset kuukaudet kipusivat ohitse, kuten silloin kun olin ostamassa uutta syystakkia ja huomasin jo lumen kinostuneen maahan.

Hätkähdin kun henkilökohtainen puhelimeni pärähti soimaan automaattista soittoääntä, jota en ollut välittänyt vaihtaa. Numero oli tuntematon, mutta tapana oli vastata mikäli asiakkaat olivat erehdyksissä soittaneet väärään numeroon. Asiakas oli aina oikeassa ja se joka loppujen lopuksi ruokki minut ja maksoi hampaiden valkaisun, jota en kehdannut myöntää kenellekään. Karaisin kurkkuani ennen kuin vastasin: "Miko Leppävaara." Tajusin heti äänestä, ettei se ollut asiakas. Se oli Nina, aavistuksen sekavana, enkä heti ymmärtänyt oliko nainen humalassa, juuri itkenyt vai hädässä. En ollut koskaan nähnyt häntä humalassa. Sitä, että emme olleet puhuneet muutamaan vuoteen ei tullut edes ajateltua.

Nina ei selitellyt puhelimessa turhia, jankkasi miten minun piti nyt vain kuunnella, vaikken ehtinyt edes mitään sanoa. Oletin sen olevan vain pilapuhelu, kunnes hän kertoi polveilevan tarinan siitä miten hänen äitinsä oli kuollut - se kuinka kauan kuolemasta oli ei selvinnyt, kun en saanut puheenvuoroa, koska Nina siirtyi puimaan katoamistapausta, joka tapahtui saaressa ollessamme teinejä. Muistin tapauksen etäisesti, koska kadonnut - Terhi - oli molempien äitiemme ystävä, mutta olin liian hämmentynyt ymmärtääkseni rivien välistä miten tämä liittyi minuun.

"Hän tutki tapausta ja oli ilmeisesti päättänyt selvittää mitä Terhille tapahtui."

"Oliko hän ehtinyt saada mitään selville?" kysyin, mutta olin valmistautunut sulkemaan korvani kysymystä seuraavalle puheripulille. Tuskin mitään ratkaisevaa, mikäli Nina vaivautui soittamaan asiasta minulle.

"Tulisit tänne niin voisin näyttää."

Pystyin tuntemaan hiljaisuuden, joka lipui väliimme. Irvistin seinille ja sen mustavalkoisille abstrakteille maalauksille. Tiesin etten osaisi sanoa ei. Minua ei yleensä pyydetty tueksi, enkä ollut muille uhrautuvaa tyyppiä. Työpaikallani kollegoiden kesken puhuttiin luvuista ja tavoitteista, ei tunteista. Tiesin sosiaalisen median perusteella satoja - tuhansia ihmisiä, mutten todella tuntenut heistä ketään. Muistin heidät piirteistä: se joka nuoli pomonsa persettä, se jonka koko persoona kiteytyi uuden auton hankintaan, sekä se joka vihasi työtänsä eettisten ongelmien vuoksi mutta oli juuri sen verran ahne, ettei kyennyt lopettamaan, ja vihasi täten itseään vielä enemmän kuin työtänsä. Eli pelkästään se, että joku kysyi henkilökohtaiseen ongelmaansa juuri minua, tuntui riittävältä syyltä vastata myöntävästi.

"Kuule, en oikein tiedä tästä, en ole mikään salapoliisi. En tiedä miten voisin olla hyödyksi. Ja töissä on aika hoppu, konsultoin parhaillaan isoa fir-"

"Et, mutta voisit katsoa näitä uudella silmällä, ja älä unohda että Terhi oli sunkin äitisi ystävä."

"Älä yritä syyllistää auttamaan", puuskahdin.
Hän ei vastannut mitään. Nina ei ollut tarjoamassa minulle sovinnollisia reittejä kieltäytyä kuten "ymmärrän kyllä, tule jos pääset". Painoin pääni alas ja yritin olla ajattelematta työmäärää, joka minulla oli jo ennen lomaa. "Katson mitä voin tehdä", lupasin lupaamatta oikeastaan mitään. Nina hihkaisi voitonriemuisesti ja sanoi jäävänsä velkaa. Jäisi nähtäväksi tunsiko hän todella niin. Tyrkkäsin kännykän pöydälle ja vilkaisin ovea, kaikki olivat lähteneet toimistolta jo kotiin.