Kerro kun lähdet

Nina

Lopulta odottamattomat uutiset olivat saavuttaneet minutkin. Lähetin osanottoni Aaronille, vaikka se tuntui ristiriitaiselta. Kaikki tiesimme, ettei Samuel Hurmetta jäänyt moni kaipaamaan. Oikeastaan oli melkein parempi kaikille, että hän oli kuollut. Osanottoni koski kuitenkin myös veljeä, nythän Aaron menettäisi hänetkin uudestaan. Elias oli otettu talteen, mutta muutoin tutkinta oli kesken. Aaron ei vastannut viestiini, enkä jäänyt odottamaan sitä.

Kävin kävelemässä saaren ainoalla kalliolla, joka puski rantaviivasta mereen. Sitä kutsuttiin pahaenteisesti Nälkäkallioksi, sillä retkeilijät pitivät siellä evästaukoja. Oikea nimi oli jäänyt unholaan, sillä epävirallinen nimi siirtyi sukupolvelta toiselle kuin ennenaikaisena perintönä. Sillä kalliolla oli seissyt vaikka kuinka monet ennen minua, ja tulisi seisomaan minun jälkeeni. Siinä paikassa pystyi kuvitella esi-isiensä seisseen niin pitkä aika sitten, että sen kaukaisuutta oli vaikea hahmottaa. Jalustallinen maisemakiikari oli asetettu turvallisesti suoja-aidan taakse. Pohdin, ettei siellä ollut juuri mitä katsoa, ainakaan vesilintujen ja auringonlaskun lisäksi, ja seurata miten tyynet aallot kilpailivat keskenään alapuolella. Se oli hyvä paikka tuulettaa ajatuksia. Taivas oli savuisen harmaita pilviä täynnä. Lähdin, kun ensimmäiset pisarat putosivat taivaalta käsivarsille.

Tuntui, että Mikon ryhti oli painunut kasaan siinä lyhyessä ajassa, jolloin emme olleet nähneet toisiamme. Kevyt, melkein elokuvamainen lämmin sade tuntui enemmän sumulta iholla. Pyyhkäisin kosteuden kasvoilta sormenpäilläni.

"Halusin tulla käymään ennen kuin ehdit lähteä." Pyyhin kosteaksi ehtineitä lenkkareiden pohjia karheaan mattoon jalkojeni alla. "Onko Kaisukin kotona?" kysyin. Miko katsoi selkänsä taakse, varmistaakseen ettei sisko ollut vaanimassa takana.

"On, mutta ei siitä tarvitse välittää."

Yritin hymyillä Mikolle, mutta hän ei vastannut siihen.

"En tiedä edes mistä aloittaa", tunnustin. En tiennyt oliko Miko vielä vihainen minulle showsta, jonka olin Aaronilla aiheuttanut, todennäköisesti pilannut heidän välinsä siinä samalla. Ainakin hän katsahti säätä ja kosteudesta tummuneita vaatteitani, ja avasi ovea sen verran, että pääsin puikahtamaan sisälle. Sisällä tuoksui pizzalle.

"Onko nälkä?" Miko huomasi ilman nuuhkimisen. "Kaisu laittoi uunileipiä."

Pudistin päätäni. "Ei kiitos." Lukitsin kämmeneni yhteen ja katsoin Mikon niskaan, jonka kirurginveitsen tarkkuudella leikattu hiusraja oli päässyt kasvamaan kesän aikana. "Pilasinko mä kaiken?" kysyin suoraan.

Miko ei voinut olla todellisuudessa niin yllättynyt miltä näytti kääntyessään katsomaan minuun.

"Et."

Vastaus oli myös liian yksioikoinen ollakseen täysin totta.

"Tiedät että voit sanoa sen ihan rehellisesti", huomautin.

"Pilasin sen ihan itse", hän sanoi ja käveli keittiöön ottamaan leivät uunista. Pelti kolahti uunin kattoa vasten, kun hän nosti sen aavistuksen liian nopeasti lieden päälle jäähtymään.

"En usko että sen oli tarkoitus satuttaa sua tai..." Tai mitä? En tiennyt yhtään sen paremmin miksi Aaron oli mennyt sänkyyn kanssani. "Tuskin se tajusi edes."

"Ei se mikään teini ole", Miko huokaisi. "Ja oli tarkoitus tai ei, en mä ollut täällä sen takia ylipäätänsä", hän sanoi sen epätyypillisen leppoisasti, kuin olisi luovuttanut ja asia oli pyyhkäisty pois päiväjärjestyksestä. Yleensä Mikossa oli aina jäljellä häive jännittyneisyyttä.

"No et", sanoin tietämättä miten jatkaa. Miko otti pyöreän lasilautasen kaapista ja asetteli pari leipää sille. Kuvittelin kuulevani miten ananassiivujen mehu tirisi vielä juuston alla.

"Kai sä tiedät, etten mä olisi koskaan yrittänyt Aaronia jos olisin tiennyt?" kysyin varovasti.

"Nimenomaan, et sä voinut tietää." Miko oli rauhallinen, puhalteli vain höyryäviin leipiinsä lautasella.

"En kai", kuulostin pieneltä tytöltä, joka oli jäänyt karkkien näpistämisestä kiinni.

"Eikä meillä ollut mitään, olin kai vaan ehtinyt alkaa ihan omassa pienessä mielessä ajatella että olisi voinut olla."

Hän kaivoi kaapista oreganoa, jota ripotteli kaikessa hiljaisuudessa leipien päälle. Tuoksu oli kyllä kieltämättä hyvä.

"Voisin sittenkin ottaa yhden", mutisin hiljaa. Pyyntö sai Mikon hymähtämään. "Arvasin." Hän ojensi minullekin lautasen ja huusi Kaisulle, että leivät olivat valmiita. Kaisun suihkivat askeleet hidastuivat, kun hän näki minut. Tervehdimme lyhyesti, mutta huomasin Kaisun kysyvän katseen, jonka hän esitti Mikolle, ennen kuin poistui omiin oloihinsa.

"Se uskoi, että sä yllytit mut käyttämään lääkkeitä täällä", Miko selvensi kiusallista hiljaisuutta. "Kerroin kyllä, ettei se pidä paikkaansa."

Päästin ymmärtävän äännähdyksen ja pistin hampaani kiinni leipään. Se oli vielä liian kuuma syötäväksi ja pyörittelin kuumaa, makeaa hedelmää suussani, ennen kuin sain nielaistua sen alas. Pidin enemmän tomaatista pizzaleivissäni, mutten valittanut.

"Tavallaanhan tein niin, siis aikoinaan", huomautin.

"No joo", Miko myönsi vastahakoisesti. "Mutta olisin voinut aina kieltäytyä."

Hänen sormensa olivat sotkeutuneet yhtä lailla leipiin laitettuun oliiviöljyyn, kuin omanikin.

"Ootko sä nyt sitten puhunut Aaronin kanssa lainkaan?" Esitin kysymyksen sellaisella varovaisuudella, kuin ajattelin tilanteeseen olevan sopivaa. Miko laski leipälautasen pöydälle asti ja kurotti ottamaan talouspaperia pöydällä olevasta rullasta.

"Oon. Tavallaan."

Hän pyyhkäisi suupielensäkin puhtaiksi.

"Miten sillä menee?" kysyin, vaikka vastaus tuskin voisi olla millään tavalla positiivinen. Miko ei tuntunut tietävän miten asettelisi kätensä.

"Täytyy myöntää etten tiedä", hän myönsi. "Mutta tuskin hyppii riemusta." Hän kurottautui taas leipään, ei halunnut jatkaa asiasta puhumista pidemmälle.

"Tää kesä oli täysi katastrofi", huokaisin. Uskalsin haukata nyt leivästäni uudestaan. Mikon hartiat hytkyivät kun hän naureskellen pudisti päätään: "En tiedä mitä edes odotin."

"Eikä silti edelleenkään tiedetä mitä Terhille kävi", sanoin. Olin niin varma, että jäänteet olisivat Terhin, etten ollut osannut päättää mitä ajatella, kun kävikin ilmi, että hän oli edelleen kateissa.

"Mutta tää antaa toivoa, että kaikki selviää ajallaan", Miko huomautti. Lauseen toiveikkuus ei tuntunut sillä hetkellä miltään, mutta hymyilin silti pehmeästi takaisin. Sitten söimme taas hiljaisuudessa. Kaisu kävi palauttamassa oman lautasensa ja aloin olla jo melko varma, että Miko tulisi antamaan anteeksi.

"Ollaanko me sujut?" kysyin.

"En mä sulle oo ollut vihainen. Okei, olisithan sä voinut esittää asias paljon paremminkin, mutta kumminkin." Miko katsoi varovasti minuun kulmiensa alta.

"Annatko sitten Aaronillekin anteeksi?" kysyin.

Miko oli vain hiljaa.

Päivistä tuntui puuttuvan sisältö, kun äidin muistiinpanot olivat muuttuneet tyhjänpäiväiseksi spekuloinniksi. Olin aikeissa heittää ne roskakoriin, mutta jokin esti tekemästä niin. Se oli sama tunne, joka esti heittämästä pois talon kudottujen mattojen armeijaa. Ne olivat kaikki äidin omalla käsialalla tehtyjä. Jotain, mitä ei voisi, tai olisi ainakin hyvin haastava kopioida. Mutta ei niillä Terhiä löydettäisi. Sen minä hyväksyin nyt.