Kerro kun lähdet

Nina

Sinä päivänä kun he löysivät jäänteet, oli kuin he olisivat löytäneet myös äitini. Vaikka tiesin tasan tarkkaan äidin lepopaikan ja sen kuinka monta askelta tuli ottaa hautuumaan portilta sen saavuttaakseen. Olin laskenut. Kolmekymmentä. Kolmekymmentä askelta, jotka olin laskenut jokainen kerta sen jälkeen kun ensimmäisen kerran ne laskin. Yhtä monta askelta kuin olisi keskimäärin pitänyt olla vielä elinvuosia jäljellä. Joskus kun olin epävarma halusinko olla siellä, matka oli pidempi. Otin lyhyempiä askeleita ja viivyttelin, kunnes päätin että halusin joka tapauksessa tuijottaa tummaa kiveä ja sen hopeisia kirjaimia. Se oli liian kova ja kylmä, ei äiti voinut olla siellä. Olisi pitänyt viedä äidin suosikkikukkia, mutten muistanut mitä ne olivat. Varmaan jotakin mitä puutarhassa oli ollut, ennen kuin ne kuolivat äidin mukana. Niinpä kivi nousi maasta itsepintaisen koruttomana, yhtä jykevänä kuin äidin muistinkin.

Olin ymmälläni. Vaikutti siltä kuin he olisivat vain odottaneet sopivaa hetkeä ja viimein päättäneet, että nyt oli oikea aika kertoa missä Terhin ruumis oli maannut kaikki nämä vuodet. Antoivat ensin lihan kadota ennen löytymistä, eläinten viedä kuluneet luut erilleen toisistaan tai hävitä täysin. Se oli julmaa. Mitä vähemmän jäänteitä, sitä vähemmän todisteita. Tai ehkä ruumis oli kuljetettu sinne vasta jälkikäteen. Se selittäisi miksei kukaan ollut löytänyt sitä aiemmin. Itseäni suojellakseni sivuutin jälkimmäisen ajatuksen. Jos joku olisi säilönyt ruumista niin pitkään, se tarkoittaisi että keskuudessa eläisi erittäin häijy ihminen.

Kylällä ne puhuivat median saapumisesta. Kukaan ei ollut innoissaan, paitsi paikalliset kauppiaat, joille yksi ruumis oli sivuhaitta siihen verrattuna, että mediasirkuksen saapuessa nousivat myös myynnit. Moni oli käynyt vilkaisemassa valkosinisiä eristysnauhoja löytöpaikalla sovinnollisen matkan takaa, ja kääntyneet takaisin, kun tajusivat miten epäsopivasti käyttäytyivät. Kertoivat silti näkemästään eteenpäin kuppilassa. Sain kuvan, ettei nähtävää oikeastaan ollut. Paikka oli sivussa, muttei niin sivussa etteikö koiranulkoiluttaja tai marjastaja olisi voinut paikalle aikaisemminkin löytää.

Oloni oli tyhjä. Soitin Mikolle, odotin neljä tuuttausta enkä saanut vastausta. En ollut yllättynyt siitä. Sormeni eivät meinanneet löytää oikeille paikoilleen näytöllä, vaikkei ollut edes kylmä. Aaronin puhelin oli täysin suljettu, se oli omituista. Ei ollut muita kelle soittaa, tai kenen kanssa halusin puhua. Kävelin vain kotiin ja tuijotin äidin lehtiöitä ja leikkeitä, jotka olivat muuttuneet merkityksettömiksi. Yhdessä päivässä. Tai ehkä ei, ehkä kyse oli jostain ihan muusta kuin Terhistä. Ehkä voisin viedä äidin muistiinpanot poliisiasemalle. Samassa nauroin ajatukselleni. Päästä irti jo. Anna olla.

Menin sen jälkeen tavalliseen tapaan töihin. Muut jaksoivat jauhaa löytyneistä jäänteistä, minä tuijotin kassan näyttöä, ja hetken verran unohdin mitä olin edes tekemässä siellä. Halusin puhua jollekin, joka ymmärtäisi, mutta terapeutillenikin maksettiin ymmärtämisestä. Se oli eri asia, mutta ainoa vaihtoehto. Pitäisi kirjoittaa kaikki ajatukset ylös, jotten unohtaisi niitä seuraavaan tapaamiseemme mennessä. Ja jos niitä ei muistaisi enää silloin, merkkasivatko ne niin paljoa?

"Nina?"

Hätkähdin. "Mm?"

"Ootko kunnossa? Oot jotenkin todella kalpea."

Työkaverini katsoi suu pienesti raollaan. Hänellä oli yllään samanlainen tummansininen kauluksellinen t-paita kuin itsellänikin, jonka kaulukset olivat liian kovakätisessä pesussa ruttaantuneet. Sellainen, jolla sulautui ihan minkä tahansa hyllyn välikköön.

"Olin vain ajatuksissani", hymyilin väkinäisesti. Väkinäinen hymy ei haitannut, se oli samalla sen näkevälle pyyntö olla kysymättä enempää kysymyksiä. Yleensä ihmisiä ei edes kiinnostanut kysyä enempää.

"Piti kysyä siitä, kun et oo hetkeen tullut työporukan illanistujaisiin", Linda sopersi jaaritellen. Halusin töksäyttää, että äitini kirjaimellisesti kuoli, mutta kyllä hän tiesi. "Ajateltiin, että..."

"Että mitä?"

"Että tarttet omaa rauhaa."

"Ai etten haluaisi enää pitää hauskaa koska äitini kuoli?" kysyin. Linda pelästyi terävää ääntäni. Hän oli vain viaton kaksikymppinen, tai ehkä vanhempi, miksi edes äksyilin hänelle? Kaupassa työntekijöiden ikää oli hankala arvailla, silloinkin kun he olivat työkavereitasi. En juuri puhunut heille työasioita kummempaa. He näyttivät yleensä joko kaksikymppisiltä tai neljäkymppisiltä, lähentymässä puolta vuosisataa. Nuorimmat tunnisti anteeksipyytelevästä katseesta, joka kaikkosi kun he olivat pahoitelleet asiakkaille vuosien mittaan niin paljon, että olivat turta sanoille anteeksi ja kiitos.

"A-anteeksi, en tarkoittanut niin. Ajateltiin vain, että haluat surra rauhassa."

Ristin kädet eteeni. "Olen todennut ettei se suru suremalla enää tietyn pisteen jälkeen helpota."

Linda nosti kulmakarvojaan, jotka oli piirretty terävin vedoin, ja kysyi sitten hiljempaa: "Haluaisitko tulla sitten parin viikon päästä?"

Aivan kuin hänen ei olisi kuulunut kysyä sitä minulta.

"Mä...", olin kieltäytymässä, mutta nielin sanani. Tuijotin lävistystä hänen pienen suunsa yläpuolella, huulikiilto oli kerääntynyt tahmaksi suun nurkkiin.

"Voin miettiä."

Hän hymyili rohkaisevasti, ei liian iloisesti, mutta varmasti kuitenkin. Sellainen hymy minullakin oli opiskeluaikoina. Linda oli oikeastaan herttainen, sellainen jolle ei toivonut käyvän huonosti.

"Kiva."

Yritin olla lukematta sitä niin, että kiva kun tulet latistamaan koko tunnelman surullasi, kiva että joudumme viettämään koko illan miettien mitä uskaltaisimme sanoa ja mille oli sovinnollista nauraa. Ehkä hän ajatteli, että olen viimein surrut sen verran, että seurassani ei tarvitse kokea enää syyllisyyttä. Olin silti menossa, kai. Illanistujaiset olivat joka tapauksessa joka kerta odotettua latteampia, aina aavistuksen liian väljähtänyttä drinkkiä, keskivertoa ruokaa, sekä kiusaantuneita katseita kun muutaman liikaa otettuaan työkaverit muuttuivat irvikuviksi itsestään. Suurimmalla osalla ei ollut puhuttavaa keskenään, vaan ainoastaan hymisivät lasien reunojen takaa toisilleen. Se voisi silti tehdä hyvää. Tehdä jotain mitä normaalit ihmiset tekivät. Juoda ja tanssia hiukan liian tuttavallisesti jonkun kollegan kanssa. Laulaa pahasti nuotin vierestä. Olla täydellisen epätäydellinen ihminen, eikä rämpiä pusikossa verenmaku suussa itkemässä, miten äiti ei enää vastannut kysymyksiini, vaikka kävisin kuinka potkimassa hänen hautakiveänsä.

Joku toimittaja haki valmiskahvi- ja energiajuoman, sekä pasteijoita joiden rasva oli puskenut läpi ruskeasta pussista. Tiesin hänen saapuneen vain tapauksen takia jo siitä, etten ollut nähnyt häntä aiemmin, sekä siitä miten nainen pukeutui ammattimaisen tyylikkäästi. Kampaus oli kiinnitetty harkitusti soljella. Ei lainkaan kuten saman ikäiset turistit capreissaan ja läpikuultavissa leveäolkaimisissa hihattomissaan. En tavallisesti noteerannut tuon taivaallista mitä kukakin osti, mutta nyt kaikki oli heilahtanut paikaltaan ja niin olin minäkin. Ilmastointi humisi taustalla ja tuntui kuin olisin laivassa, avomerellä kohti ei mitään. Ehkä minua huimasi vähän.