Kerro kun lähdet

Aaron

Jos jotain skenaariota olin ehtinyt kuvitella Leppävaaran palaamisesta saareen, ei se koskenut katoamistapausta vuosien takaa millään lailla. Olisin säästynyt tältäkin päänvaivalta jos Ninan äiti ei olisi menehtynyt. Teki mieli vetää Mikoa turpaan, mutta sen verran miestä minussa oli etten vetänyt. Ärsytti miten se oli muuttunut siitä vaatimattomasta saarelaispojasta sellaiseksi moderniksi pukupelleksi, joka asui loft-asunnossa ja käytti sananparsia "hyvä pöhinä" ja "nekstille levelille". Sosiaalisen median kaveriehdotusten takia tiesin vain, että se asui edelleen Helsingissä ja teki jotain muka tärkeitä töitä muka tärkeille ihmisille. Ja sillä oli rahaa. Mikäs siinä. Tuntui kuin porukkaa olisi vähitellen alkanut valua takaisin saareen, niin se Mikon kaveri Ninakin oli tehnyt. Ne aikansa haisteli kaupungin katujen pölyjä ja etnisten ruokapaikkojen tuoksuja ennen kuin palasivat juurillensa. Ei minunkaan ollut tarkoitus jäädä tänne, mutta niin siinä vain kävi. Tietenkin voisin edelleen lähteä, mutten vieläkään löytänyt ratkaisevaa syytä jäämiselle kuin lähtemisellekään. Kumpikin tuntui yhtä lailla luovuttamiselta.

Korhonen oli haaskalintuna paikalla harppoessani työpaikalle hakemaan tavaroita. Hän pysäytti ohikulkuni pöytänsä takaa pelkällä napakalla murahduksella ja paljon puhuvalla katseellaan. Tiesin mitä tuleman piti. Korhonen oli hyvä mies, mutta sen olisi pitänyt hakea opinto-ohjaajaksi tai muuksi nuorisotyöntekijäksi, eikä omistaa remonttifirmaa, jotta voisi auttaa aikuisten miesten sijasta nuoria, joihin pystyi vielä vaikuttamaan, ja jotka halusivat apua. Minä en kuulunut niihin, mutta silti mies jaksoi yrittää. Toisaalta näin pienellä paikalla Korhosen firmalla oli oikeastaan monopoliasema, ja asukkaat olivat uskollisia paikallisia yrittäjiä kohtaan, joten olihan se nyt rahallisesti kannattavampaa kuin kuunnella nuorten ruikutusta siitä, miten elämä oli niin hankalaa.

"Aaron, tuleppa käymään."

Se koskisi maalausurakkaa, jota olin suorittanut Korhosen puolesta isossa kartanossa saaren nokassa, ja jonka takakireä isäntä teki heti selväksi ettei pitänyt minusta. Joko se oli sukunimeni, tai sitten naamani vain aiheutti ihmisissä yleistä pahoinvointia. Miehen vaimo oli yrittänyt kohteliaasti aina tervehtiä, kun menin paikalle ja tarjosi jopa kerran kahvit, mutta eleiden jäykkyys kertoi, että hänkin joutui todella pakottamaan itsensä siihen. Ei siinä mitään, olin vain korvaava työntekijä, mutta olin sentään sen verran aikuinen, etten ruikuttanut kartanon isännän kyttäyksestä eteenpäin Korhoselle.

Jäin aloilleni ovensuuhun ja nojasin puiseen karmiin, joka jousti painoni alla irronneiden naulojen vuoksi. Korhonen ei näyttänyt tyytyväiseltä, eikä sovinnolliseksi maskeerattu hymynikään tehonnut.
"Tiedän, tiedän", levittelin käsiäni.

"Mitä minun pitäisi sanoa?" Korhonen kysyi. Vihainen hän ei ollut, stressaantunut vain, mutta niinhän hän oli aina. Jos työt eivät miehen unia vieneet, se oli auto, perhe, lainat tai sukulaiset. Monesti kaikki yhtä aikaa.

"Anna vaikka potkut jos työnjälki ei miellytä, kyllä aina jonkun löytää antamaan vaikka pimeitä keikkoja."

Vanhempaa miestä ei naurattanut.

"Ongelma ei ole työssäsi, tiedät sen." Korhosen haalistuneilla tatuoinneilla kuvioidut kädet lepäsivät pöydällä, josta toinen nousi raapimaan niskaa. "Haluan luottaa sinuun Aaron ja siksi annoin tämän mahdollisuuden alunperinkin, mutta jos saan ilmoituksia, että työntekijäni lusmuilee töiden sijasta-"

Se oli paskapuhetta ja oletin Korhosen arvostavan minua sen verran, että hän ymmärsi sen myös.

"Kai tajuat, että ne on vain päättäneet löytää jokaisesta tekemisestäni jotain valitettavaa?"

Korhosen niskaa raapineet kädet siirtyivät poskelle. Tiesin, ettei hän nauttinut sättimisestäni ja yleensä pukikin ne humoristisiin huomautuksiin.