Kerro kun lähdet

Miko

"Jumalauta ylös sieltä, kello on kohta yksi!"
Rävähdin ylös pelkästä säikähdyksestä. Peitto valahti puoliksi sängyltä. Olin potkinut sitä yöllä kuumissani yltäni. Ehdin nähdä vain vilauksen Kaisun katoavista tummista hiuksista, kun ovi jo paukahti jälleen kiinni. Olin tottunut heräämään herätyskelloon ja elottomaan asuntoon, en asunnon läpi kulkevaan pyörremyrskyyn. Kaikki edelliset kumppanikin olivat enemmän iltaihmisiä, herätessäni he jäivät vielä muodottomiksi mytyiksi untuvien alle, muistuttamaan minua omista elämänvalinnoistani. Se oli myös isku vasten kasvoja, sillä jokainen kerta kun valitsin nousta ja lähteä - vaikka olimme juuri väitelleet siitä oliko työ koko elämäni ja välitinkö tästä suhteesta lainkaan - se oli minulta askel aina etäämmäs. Lopulta palasin aina tyhjennettyyn, pimeään asuntoon, enkä yleensä kehdannut edes kysyä perään. Tiesin, että suurin vika oli minussa itsessäni. Jos törmäsin heihin kaupassa tai kadulla, puhuin puhelimeen työasioita ja esitin olevani liian kiireinen huomatakseni heitä. Se meni täydestä, koska niin he minut näkivät jo valmiiksi.

Yön hiostavuus oli kerääntynyt öljyiseksi kalvoksi huulen yläpuolelle ja silmäluomiin, joita hieroin päästäkseni takaisin tähän maailmaan. Aamun ensimmäiset hakevat askeleeni kerkesivät vain ulos huoneesta, kun Kaisu ilmoitti että puuro on jo kuivunut kattilaan. Hän sanoi sen sillä äänellä kuin olisin pyytänyt häntä keittämään sen, ja oli nyt pettynyt minuun. Siskon katse seurasi äänetöntä liikettäni keittiössä, vain jalat pyyhkivät lattiaa. Jääkaapin sulkiessani Kaisun polttopiste niskastani siirtyi suoraan silmiini. Tasapainottelin voita ja sen ylle pinottua leikkelerasiaa yhdellä kädellä.

"Sanoin aiemmin, että lomalla on ihan okei ottaa rennosti", Kaisu aloitti varottavasti.

Käännyin pois Kaisusta, sillä alku ei kuulostanut hyvältä. Jouduin yskäimeen aamun ensimmäisen sanani ulos. "Niin?"

"Ootko sä oikeasti kunnossa?"

Rapisutin leipäpussia tarpeettoman kovaa saadakseni aikaa ajatella. En pystynyt sanomaan totuutta, mutten valehdellakaan, sanat yrittivät puskea hampaiden välistä.

"Sen Ninan seura ei tee sulle hyvää", Kaisu sanoi, kuin totuutena.

"Kenenhän kanssa mun kuuluisi viettää aikaani, että olisit tyytyväinen?"

Leipä meinasi haljeta keskeltä, kun voitelin sitä liian voimakkaasti.

"Mäkin olen täällä."

"Kai tuo oli vitsi?" kysyin. "Älä yritä jooko puuttua mun elämään nyt kun oon täällä." Se oli enemmän käsky kuin pyyntö, mutta Kaisu ei löytänyt asiasta huumoria.

Ajattelin, että keskustelumme oli siinä, mutta Kaisulla oli lisättävää. Sisko siirsi edessään olevan lehden siistiksi taitokseksi sivuun, kuin siivotakseen estradinsa.

"Jos ne saa sut vetämään nappeja niin sori vaan kyllä mä jotain aion sanoa." Ilmettä Kaisu nojasi tuolilla hiukan sivulle, ottaakseen esille jotain housujen taskustaan. " Kukaan muukaan ei sitä oo tekemässä." Hän heitti kohti jotakin melkein läpinäkyvää, johon en ehtinyt reagoida. Pieni pussi putosi väliimme kuin testiksi noukkisinko sen takaisin refleksinomaisesti häpeästä. "Se roikkui puoliksi sun taskusta, kun tulit kotiin."

Oli siinä vaiheessa turha esittää etten tiennyt niistä mitään. Vedota Kaisun hyväntahtoisuuteen ja väittää, niiden kuuluneen jollekin toiselle.

"Älä yritä", pudistelin päätäni. "Käytkö sä läpi mun tavaroita?"

"Olihan mun pakko tarkistaa mitä sä säädät, kun kaoit puoli yötä vessassa."

"Sulla ei ole mitään oikeutta tehdä niin!"

"No sori, mutta jos se Nina yllyttää sua tämmösiin älyttömyyksiin niin-"