Kerro kun lähdet

Miko

Kaisu ei enää katsonut aamupalapöydässä puhelimensa näyttöä yhtä kiivaasti. Päättelin, että Konstan kanssa oli mennyt lopullisesti poikki. Pureskelin vesimelonia liian tunnollisesti siihen nähden kuinka höttöä se oli. Makea vesi karkasi ranteita pitkin pisaroiksi pöydälle. Aurinko oli jo korkealla, se heitti keittiöön valotäpliä, joiden muoto muuttui edessä olevien puiden lehdistöjen tahtiin. Kaisu laski kädet pöydälle, kummallekin puolelle leipälautastaan.

"Alan huolestua että joku on vaihtanut veljeni toiseen, mikä sut noin hiljaiseksi on saanut?"

Syytin väsymystä. Kaisu ei kysynyt muuta, hän paineli sormenpäällä murusia pöydällä, yritti saada ne tarttumaan.

Mietin yön sitä, miten Nina oli reagoinut lääkkeisiin, mikä oikeus hänellä oli tuomita? Hän oli alun perin niitä ehdottanut. Sanonut miten kaikki muutkin tekivät tätä, ja minä olin riittävän typerä kuunnellakseni. Se oli meidän salaisuutemme. Jos tieto leviäisi, voisin haudata urani. Kuka ottaisi tosissaan yritysneuvoja pillereiden popsijalta, joka ei ilman niitä pysynyt kasassa työpaikalla? Puhuimme aloittaessamme parhaan itsemme päästämisestä valloilleen, mutta jossain vaiheessa samat tabletit alkoivat symboloida epävarmuutta ja sisintä jäytävää riittämättömyyttä. Se ei ollut enää hauska vitsi tai vallankumouksellista kapinaa. Ei lääkkeeksi tarkoitettujen nappien napsiminen oman suorituksensa parantamiseksi tuntunut läheskään niin paheksuttavalta asialta, kuin silkka huvikseen päänsä sekaisin laittaminen. Ja työmaailmaan päästyä kaikilla siellä olevilla oli joku pahe sen paineen kestämiseen. Viikonloput menivät ohi nukkuessa, ellei silloinkin ollut kiinni työpaikan tarjoamissa pippaloissa, joihin täytyi muodon vuoksi ilmestyä paikalle kuvien oton ajaksi. Sitten tarjottiinkin jo drinkkiä käteen ja vedettiin mukaan keskusteluihin, joissa jokainen vuorotellen osoitti ylemmyytensä, sivuten kaunistelluissa puheissaan jotain vähempään tyytyvien ihmisten sympaattisuudesta. Olin oppinut kaavan ja toimin sen mukaan. Olisin halunnut olla se, joka poistui paikalta saatuaan tarpeeksi. Sen sijaan keskityin kitalakea vasten kuplivien alkoholien naukkailuun ja omakuvani tuijottamiseen katetuista pöytähopeista.

Yritin nähdä asiat Ninan näkökulmasta. Hän oli jumissa saarella, kaupan kassalla, isä poissa ja äiti mullassa. Ystävä eli näennäisesti elämää, jonka hän halusi. Vai halusiko hän enää? Nina ei puhunut haaveista, mutta oli kilpailuhenkinen, oli aina ollut. Hän yllytti opiskelukaverinsa bileisiin, tarjosi shotteja hyvää hyvyyttään, jotta saisi sabotoitua muiden opintosuorituksia. Kaatoi kukkurallisia kaikille muille kuin itselleen, ja puhui miten ansaitsemme irtioton arjesta. Nina itse siemaili sivussa alkoholittomia tai pari mietoa, nosti suupieliään ja rypisti silmäkulmiaan hymyyn jos joku erehtyi katsomaan häntä yksin nurkassa. Hänelle ne olivat kilpailijoita, eivät kavereita. Etäännyimme Ninan kanssa vähitellen. Olin kuitenkin siinä vaiheessa jo ehtinyt myydä itseni idealle, että lääkkeillä saisin itsestäni vielä enemmän irti. Nina ei ollut nähnyt minua kilpailijanaan, mutta ehkä hän katui sitä nyt?

Sain edelleen yhteydenottopyyntöjä henkilökohtaiseen kännykkääni, vaikka olin jättänyt työpuhelimen tarkoituksella kotiin päästäkseni eroon kaikesta työhön liittyvästä. Työssäni oli myös hyviä puolia. Rakastin onnistumisesta seuraavaa euforiaa, sitä kun sait myytyä ideasi läpi asiakkaalle, näit heidän katsovan sinua vaikuttuneina kyvyistäsi. Ongelma oli, ettet koskaan voinut varautua kaikkeen. Vaikka miten olit ajatellut ottaneesi huomioon markkinat, yrityksen imagon ja asiakaskunnan, tai annetun liikkumavaran, saatoit silti epäonnistua vain, koska yrityksen tiedottaja käytti väärää sanaa somepostauksessaan, tai koska markkinat liikkuivatkin yön aikana täysin ennalta-arvaamattomalla tavalla. Ja sinä kannoit projektivastuun, koska sinulle sanottiin "me luotamme sinuun". Jos taas onnistuit, tunsit ettei mikään tai kukaan pystynyt samaan, ja siitä syystä suljit silmäsi lääkkeille, joita viskoit suuhusi tasaiseen tahtiin jaksaaksesi taas uuden päivän. Ja minähän halusin onnistua.

Otin Kaisun oluen jääkaapista, kun muutakaan ei ollut. Emme olleet juuri puhuneet, sillä sisko halusi nollata itsensä televisiossa pyörivän lifestyle-ohjelman edessä. Tuntea tyytyväisyyttä omaan kapeaan elämäänsä, kun ruudulla ihmiset saivat elämää järkyttäviä uutisia ja kokivat dramaattisia tunteita. Heti tölkin avattuani Kaisu huusi miten sain lähteä baariin jos meinasin ryypätä, sillä hän ei ollut jakamassa omistaan. Se oli sitä sisarrakkautta. Join joka tapauksessa oluen loppuun, vaikka se maistui kamalalta, ja iskin tölkin tiskipöydälle tyhjänä niin, että Kaisu varmasti kuuli. Sitten marssin ulos.

Pahaa oloani ei helpottanut, että Aaron todennäköisesti ajatteli nyt keskustelumme jälkeen, että olimme väleissä ja kaikki oli unohdettu. En ollut valmis sellaiseen. Olin haalistuttanut Aaronin mielestäni Helsingin pölyllä, hukannut tuulisille kaduille ja peittänyt lokkien kiljunnan alle, mutta siellä se tunne silti oli, ikuistettuna pahvilaatikoissa kuvina, jotka olin tarkoituksella jättänyt ja unohtanut vanhempieni luokse.