Kerro kun lähdet

Miko

Nina ei puhunut sanaakaan Terhin katoamisesta tavatessamme. Hän vaikutti pirteältä, mutta levottomalta keinutellessaan itseään tuolilla, mutten osannut muotoilla sopivaa kysymystä ihmetelläkseni sitä ääneen. Hänellä saattoi olla vain hyvä päivä ja sitä oli turha pilata muistuttamalla äidistään ja Terhistä. Siksi annoin Ninan vain puhua kunnes hänellä ei ollut enää puhuttavaa. Joskus hän tajusi kysyä minulta jotain, johon en puolestani keksinyt vastattavaa. Olin kotipuolessa aina töissä, join tuoremehun tylsästi Iittalan laseista ja villiksi heittäytyminen tarkoitti sekä sipsi- että karkkipussin ostamista perjantaisin, kun normaalisti valitsin vain toisen jos kumpaakaan. Kaikki harvat treffini olivat huonoja, mutta eivät riittävän hirveitäkään jaettavaksi hauskoina kommelluksina. Sen lisäksi hoidin työstressiä päihteillä juuri sen verran, että selviydyin työstäni ja pystyin sanomaan olevani ihan kunnossa. Siitä harmaudesta oli vaikea keksiä kerrottavaa. Jos puhuisin työstämistäni projekteista, olisi se vain yksi suuri itsekehufestivaali, jollaisella en halunnut ystävyyttämme myrkyttää. Nina oli halunnut sitä mitä minulla oli nyt, enkä mielelläni muistuttanut häntä siitä. Uskoin edelleen, että hän olisi kestänyt työn negatiiviset puolet paremmin kuin minä, jos olisi vain saanut opiskelunsa loppuun.

Vaikka Nina hoiti suuren osan puhumisesta, olin väsynyt palatessani kotiin - Kaisun kotiin. Pudotin avaimet eteisen pöydälle ja haistoin tunkkaisen kuuman kesän vaatteistani. Sukat tuntuivat liimautuvan jalkoihin ja otin ne pois kenkien mukana. Kaisu ei tervehtinyt sanallisesti, ilmestyi vain kurkkaamaan eteiseen kuin se voisi olla joku muu. Ehkä hän odotti salaa Konstaa.

Olohuoneessa heittäydyin sohvalle ja nappasin yhden hedelmäkarkin suuhuni kulhosta, joka oli aseteltu houkuttelevasti olohuoneen pöydälle. Karkki jämähti sitkeästi hampaisiin kiinni. Se maistui vain sokerille ja muoville.

"Katsoitko jo ne kuvat läpi?" Kaisu huhuili. Ääni tuli lähemmäs, kun siskoni saapui olohuoneeseen. "Että heitänkö ne pois vai vietkö mukanasi?"

Seurasin Kaisun osoittamaan suuntaan. Huomasin vasta nyt haalistuneen laatikon lattialla, jonka alla oleva maton kulma oli taittunut. Laatikon sivulla luki tikkukirjaimin mustalla tussilla yksinkertainen "kuvia". Se näytti äidin käsialalta, mutten ollut täysin varma. Kaisu nosti laatikon käsiinsä, ravisteli sitä kutsuvasti ja tökkäsi sen syliini. Se ei ollut lainkaan painava, mutta avatun kannen taitettu terävä reuna pisti ikävästi ihoon. Laskin laatikon sivupöydälle ja selasin läpi utuisia otoksia.

"Mihin näitä tarvitsee säästää?" kysyin. "Tai säästä itse jos haluat."

Vanhemmat olivat vieneet kuvat alunperin teetettäväksi, mutta jättäneet jälkeensä muuttaessaan. Tai ottaneet haluamansa kuvat ja jättäneet meille loput. Oli kuvia meidän vesisodasta, jossa liukastuin märäksi laonneeseen nurmeen ja nyrjäytin nilkkani. Kaksitoista täyttäneen Kaisun synttäriotos, jossa ei ollut kakkua, koska se oli epäonnistunut ja naapurin pakastimesta haettu mansikkakermakakku ei ollut ehtinyt sulaa. Kaisun posket punoittivat kuvissa sen verran paljon, että synttärisankari oli saattanut ilmaista tyytymättömyyttään tilanteeseen juuri ennen kuvan ottoa.

Päästessäni yläasteella otettuihin, kuvat alkoivat vähentyä, mutta aloin selata hitaammin. Niistä tunnisti jo silmien takana olevan itsensä. Kaisu seurasi painostavasti vieressä ja koki tarpeelliseksi kommentoida jokaista otosta jollakin tapaa. Oli kuva minusta, Ninasta ja Tuomaksesta rannalla, jonka täytyi olla alkukesästä, koska kaikki olivat lämmintä valoa vasten aavemaisia. Kuin meidät olisi leikattu mustavalkokuvasta ja liitetty parempaan maisemaan. Oli helpottava huomata, että pystyin nyt hymyillä nuorelle itselleni myötätuntoisesti. Se nuori linnunluinen Miko oli inhonnut rannalle menoa, koska koki näyttävänsä pikkupojalta kaikkiin muihin verrattuna. Nyt ajatus nauratti, sitähän olikin vielä ihan lapsi, siltä minun kuuluikin näyttää. Minussa ei ollut mitään vikaa ja oli pakko haikailla millaiseksi yläasteaika olisi muodostunut, jos olisin voinut tajuta sen jo silloin.