Kerro kun lähdet

Nina

Mielialani heittelehti sellaista ympyrää, että olin iltapäivään mennessä käynyt tunneruletin lävitse. Aamulla olin tarmoa täynnä, kahteentoista mennessä en ollut päässyt ylös ja aloin menettää toivoni. Yhdeltä itkin, tai päivästä riippuen raivosin miksi olin niin kykenemätön ihminen, etten kyennyt tähänkään, ja kahdelta olin tunnoton. Joskus vihasin äitiäni, toisinaan koin niin suurta kaipuuta ja lohduttomuutta, että halasin tyynyäni saadakseni unta. Miko laittoi viestejä tasaisena virtana ja inhotti olla toiselle harmiksi. Hänellä ei pitkään aikaan ollut voinut olla niin huonoa kesälomaa.

Olin tuijottanut jo tovin äänettömänä pysynyttä kaappikelloa olohuoneen seinustalla, suoraa isän vanhan keinutuolin vieressä. Ne olivatkin ainoita asioita, jotka kuuluivat isälle talossa. Pakenin kotoa, kun mieleni valtasi epämiellyttävä ja järjetön pelko, että kaappikello yhtäkkiä alkaisikin taas soimaan. Se oli soinut viimeisen kerran isän asuessa kotona, eikä kukaan ollut sen jälkeen viitsinyt vetää sitä.

Silmänilonani oli baarimikko, jonka kanssa loin kuvitelmissani yhteyden, johon enää vain odotin vastausta. Sitä ei kuitenkaan kuulunut edes usean väkinäisen käyntikerran jälkeen, joten yritin hyväksyä ettei mies vain ollut kiinnostunut. Tosin tätä menoa hän ajatteli minun olevan alkoholisti eikä ainakaan kiinnostuisi, kun kävin paikalla milloin hänen vuokseen, milloin Mikon kanssa. Puolustukseksi otin usein myös alkoholittomia vaihtoehtoja, jotka toivoin hänen pistävän merkille, vaikka senkin ajattelu teki olosta epätoivoisen. Olin kuitenkin pian 27 ja viimeisin suhteeni oli päättynyt yliopiston alkuun, kun halusin keskittyä itseeni ja opiskeluun. Sen jälkeen olin kokeillut deittailua vain pariin kertaan ja ne kaikki olivat fiaskoja. Joko totesin olevani aivan liian hyvä tai aivan liian huono toiselle, vaikka tiesin sen olevan väärä tapa ajatella. Halusin jonkun tuiki tavallisen miehen, mutta miten sellaisen löytäminen pystyi olla näin vaikeaa? Olisi tietysti parempi surra ensin äiti pois ja sen jälkeen tehdä päätöksiä ihmissuhteissa. Äiti oli kuitenkin kuollut ja kuolleena hän pysyisi, ja minun tehtäväni oli yrittää elää oma elämäni, joten kuka minua oli syyttelemään jos hain hetken elämäniloa tuntemattomilta ihmisiltä?

Baarimikko, jonka nimeksi tiesin Juho, oli ja pysyi tylsän ammattimaisena. Kerrankin kun olisin ottanut vastaan viattomiksi puettuna vihjailevia lauseita tai silmäyksiä, Juho vain hymyili säädyllisesti ja päätin, että sellaiset miehet saivat jäädä tältä illalta. Noukin pettyneenä limsani, josta en edes pitänyt, ja siirryin ulos tuijottamaan pieniä lasissa elehtiviä hiilihappokuplia. Pyörittelin jääpaloja ja katselin kimalaisen hallitsemattomalta näyttävää pörräystä viereisen pöydän ääressä.

En ollut humalassa, joten alkoholi ei käynyt syyksi siitä, että bongatessani Aaronin viereisen marketin pihalla, olin valmis näyttämään itselleni, että kyllä minä miehen saisin. Ja mikäli tiesin jo valmiiksi hänen olevan helppo, päätin sivuuttaa sen ja antaa kaiken kunnian itselleni. Aaron nosti kauppakassista vapaata kättään tervehdykseen.

"Mitenkäs teidän salapoliisihommat etenee? Kysyin Eliakselta Terhistä, muttei siitä apua taida olla."

"Äh, ei puhuta siitä."

Sen sijaan ehdotin, että jatkaisimme samaa matkaa, sillä muutoin minulla olisi tiedossa vain tympeä yksinäinen ilta kera sosiaalisen median ja elämäntapaneuvojien, jotka eivät tienneet todellisuudessa mitään elämästä. Helpotuin, kun Aaron ei kaivannut pitkää sarjaa vihjailua, että olimme samalla aaltopituudella. Pari kosketusta, kaunista sanaa, ja Aaronin käsivarsi tuntui lämpimältä ympärilläni. Se oli oikeastaan niin helppoa, etten saanut siitä mitään irti.

Oli huono idea maata hänen kanssaan sen jälkeen, kun niin sanotusti pestasin hänet vapaaehtoiseksi tietolähteeksi, mutta Mikon ei tarvinnut tietää, enkä uskonut Aaronilla olevan tapana huudella asioitaan kylillä. Loppujen lopuksi oli kyse vain siitä, että olin surullinen ja Aaron oli...Mitä hän oli? Koiranpentusilmäinen renttu, joka olisi ennen ollut viimeisenä listalla niistä ihmisistä, joiden kanssa halusin harrastaa seksiä sääliäkseni itseäni vielä vähän lisää. Minulla olisi alkuperäisen suunnitelman mukaan pitänyt olla tässä vaiheessa kravattiin arkenakin pukeutuva aviomies, joka aamuisin jauhoi kahviporotkin tuoreista pavuista, jotka tuoksuivat pitkin avoimella konseptilla rakennettua omakotitaloamme, mutta tässä sitä oltiin. Aaron vaikutti mieheltä, joka joi kahvinsa vaikka palaneena jos se säästi rahaa, mutta minua ei kiinnostanut sillä hetkellä kahvi, tai se oliko Aaron nuoruuden aikaisen minäni ihanneaviomies, koska tiesin ettei ollut. Enkä usko, että minäkään täytin jokaista kohtaa miehen vastaavasta kumppanitoivelistasta, jos hän sellaista piti. Ainakaan en osannut kuvitella hänen pitävän. Aaron oli se henkilö, jota oltaisiin kuoltuaan kuvailtu dokumentissa kohteliaasti sanoin: "piti naisista", kuten jokaista perverssiä Hollywood-ukkoa kuvailtiin. Sillä erotuksella, että Aaron ei ollut tiettävästi seksuaalirikollinen. Minkäänlaista logiikkaa siitä mistä ja miten mies löysi seuransa ei ollut havaittavissa. Joukossa oli nuoria, vanhempia, blondeja, tummahipiäisiä, ulkomaalaisia turisteja, pitkiä, työkeikalla olevia pukunaisia, paikallisia, urheilullisia ja minun kaltaisiani, jotka korkeintaan katsoivat urheilua. Kaikki kelpasi, enkä osannut päättää mitä se kertoi Aaronista.