Kerro kun lähdet

Aaron

Paikallislehti ei taaskaan pettänyt minua, oikeilla suomalaisilla julkkiksillakaan ei ollut yhtä monia lehtiesiintymisiä sen sivuilla. Olemassaoloni häiritsi jotakin tympääntynyttä sielua niin paljon, että siitä piti valittaa paikallislehden mielipidepalstoilla asti. Tietenkään nimiä ei mainittu, mutta ymmärsin ilmankin, että ne oli kirjoitettu minusta, ja toistivat loppujen lopuksi samaa asiaa joka viikko. Milloin olin pitänyt mukamas bileitä, roskannut pihoja, häpäissyt isänmaata ja ihmiskuntaa. Totuus oli kaukana kirjoituksista, mutta ketä totuus kiinnosti ylipäätänsä, kun totuus oli harvoin viihdyttävä. Tällä kertaa tämän tarkan silminnäkijän mukaan joku oli töhrinyt koulurakennuksen seiniä, ja kommentoijalla oli olevinaan vahva vainu tekijästä. Ilmoittaisi poliisille, kerta oli niin varma. Joku todella kuvitteli, että tämän ikäinen jaksaisi juosta alakoulun pihamaalla maalikannu kädessä, ja kirjoitella mielikuvituksettomia kirosanoja kerman keltaiseen rakennukseen. Minulla ei ollut riittävän suuria traumoja koulusta tehdäkseni niin. Ei meitä tuolloin muut lapset katsoneet niin kieroon, kun kukaan ei tajunnut sen ikäisenä, että vanhempamme olivat renttuja. Tuolloin luokkalainen saattoi kysyä viattoman kiinnostuneena oliko isäni todella lyönyt jotain baarissa, eikä mieleeni tullut edes kieltää. Vasta ala-asteen lopulla huomasin, että osa vältteli minua, mutten silloinkaan ymmärtänyt syytä. Edelleen musteelta tuoksuva sanomalehti päätyi nopean selauksen jälkeen lehtikoriin. Pitäisi muistaa perua koko lehti.

Ovikello soi heti aamuyhdeksältä. Jouduin ihan tarkistamaan ajan ihmetykseltäni. Luonani käyvät tiesivät kysyä etukäteen sopiiko tulla, ja silloinkin poikkeuksetta saapuivat vasta hämärän turvin. Jostain syystä ne kokivat itsensä silloin rohkeammiksi tai kokonaan toisiksi ihmisiksi. Kun aurinko kurotteli ikkunaverhojen välistä, he puikkelehtivat takaisin elämäänsä, jossa oli yksinkertaista, mutta yksitoikkoista olla. Tunnistin oven lasin vääristyneestä siluetista Mikon suoran ryhdin. En muistanut sopineeni miehen kanssa mitään, joten hänellä täytyi olla tärkeää asiaa, tai muuten hän ei vaivautuisi paikalle. Avasin oven kahvikuppi toisessa kädessä. Miko vaikutti pelästyneeltä, kuin ei olisi odottanut minun avaavan, tai ei olisi halunnut minun avaavan lainkaan.

"Taasko lenkillä ohikulkumatkalla?" kysyin. Tajusin heti miehen vaaleansinisestä pellavapaidasta, ettei tuo ollut urheilemassa. Paita istui niin hyvin, etten ihmettelisi jos Miko teetätti paitansa mittatilauksena.

"En tällä kertaa."

Miko ei tehnyt elettäkään jatkaakseen jutustelua ovella. Kohotin kahvikuppiani huulille ja tarkastelin miten tuon itseluottamus valahti ryhdin mukana aavistuksen. Kuljetin katsettani edestakaisin eteisessä ja Mikossa.

"Tuutko sisälle asti... Vai?" ehdotin.

Se oli outoa.

"Kiitos."

Olin toki kutsunut Mikon käymään, mutten missään vaiheessa uskonut hänen ottavan kutsua tosissaan vastaan. Olin tehnyt sen lähinnä ärsyttääkseni. Miko näytti empivän hetken, vaikka oli myöntynyt tulemaan sisälle. Hän oli käynyt talossa vain muutamia kertoja silloin, kun kävimme vielä koulua yhdessä.

Seurasin Mikon terävää hartialinjaa peremmälle taloon, yrittäen nähdä hänen päänsä sisälle. Jäin seisomaan huoneen kaarevan oviaukon alle, kun hän kuljetti kättään kirjahyllyn kirjojen selkämyksiä pitkin. Ne rapisivat hapertuneina Mikon sormenpäiden alla. Vanhempani olivat jättäneet ne, ja häpeäkseni en suurimmaksi osaksi tiennyt mistä kirjoista oli kyse, monissa ei ollut nimiäkään. Ne saattoivat olla kirjoja ilman sisältöä, jotka oli tarkoitettu vain koristeeksi. Niiden täytyi olla äitini peruja, isäni ei ollut koskaan kova lukemaan. Uskoin sen johtuvan lukihäiriöstä, jota hän ei suostunut myöntämään tai välttämättä edes tajuamaan.