Kerro kun lähdet

Aaron

Kippasin ylimääräiset kahvinpurut takaisin astiaan, mitallisia oli kolme liikaa. Juuri sen verran, etten voinut teeskennellä kuin en olisi ehtinyt tottua Mikon tokkuraiseen muminaan aamuisin. Sen ei tarvinnut tarkoittaa mitään. Kaisu oli tullut hakemaan veljensä matkalaukkua, eikä onneksi kysynyt mitään. Mulkaisi vain tavalla, johon oltiin koulutettu reagoimaan hiljaisuudella.

Kesä olisi liin pian ohitse, kuin äkillinen kuumehoure, joka jätti lopuksi värjöttelemään sängyn pohjalle ja takertumaan täkkien reunoihin sormien nivelet särkevinä. Tavasta avasin kännykkäni tarkistaakseni kellon, mutta akku oli loppu. Annoin sen olla. Elias ei ollut palannut, mutta niinhän hän oli antanut ymmärtää, hän ei tulisi takaisin. Kävin joka tapauksessa Eliaksen makuuhuoneen ovella todetakseni saman. Verhot oli vedetty sivuun, sälekaihtimet sovinnollisen raollaan. Peti oli pedattu huolellisesti, ehkä se oli vankilasta mukaan lähtenyt tapa? Vannoin, ettei hän ennen sitä pedannut sänkyään. Jakkara oli aseteltu pöydän alle piiloon. Hän ei ollut jättänyt merkkiäkään itsestään. Seinissä oli edelleen sinitarrasta jääneitä rasvaisia läikkiä ja teipin riekaleita siltä ajalta, kun ne oli tapetoitu jääkiekkoilijoiden ja ralliautojen kuvin. Itselläni oli niiden sijasta ollut piirroshahmoja, sekä jokunen mopojuliste, jotka todellisuudessa olivat kansikuvia lehdistä, joita isä pihisti huoltoasemalta ja kioskilta.

Saaren kioskilla oli tungosta. Turistit murteineen ja joku englantiakin puhuva oli joukkoon eksynyt. Nurkkauksen pienen kulmatelevision ääreen oli asettunut joukko vanhempia miehiä. He olivat alkaneet harmaantua samaa vauhtia vanhan kioskin kanssa, ja kävelivät farkku- ja nahkatakit yllänsä kesät talvet ympäriinsä. Pinttynyt tupakan haju seurasi heidän vanavedessään. Yksi asetteli lippalakkia paremmin päähänsä, kun katseemme kohtasivat. Mies nyökkäsi ja tein samoin. Se oli vain saaren tapa. He puhuivat jostakin toisilleen, katseet palasivat minuun. Meinasin kysyä oliko Elias aiheuttanut jo harmia lyhyellä visiitillään, mutta miehet palasivat voittojen toivoisina ja silmät viiruina kuvaputkitelevision pariin. Samassa näin Mikon ikkunassa, heidän selkiensä takana. Miko heilutti kättään, pyysi eleellä tulemaan ulos. Sillä oli nyt viimein omat vaatteet yllänsä ja hätäisen valpas katse. Yritin esittää, etten huomannut mitään. Menin kassalle, jossa ostin Korhoselle ristikon, korvapuusteja, ja itselleni sitruunapurukumia. Ristikkolehti ja leivonnaiset olivat lepyttelylahja, jotta tämä päästäisi minut toimistoon sisälle lomani aikana. Vanhempi mies oli ehkä ainoa, joka osasi sanoa asiat niin karhean yksinkertaisesti, että kaikki ongelmat kuulostivat älyttömiltä sen jälkeen.

Korvapuustit paperipussissa, purkka taskussa ja lehti kädessä kahtia taivutettuna painelin ulos, suoraa Mikon ohi. Mies jäi hölmistyneenä paikoilleen. Jos hän sai juosta tiehensä milloin huvitti, sain minäkin.

"Aaron!"

Jatkoin eteenpäin harppomista ja puristin rapisevaa pussia kovemmin sormieni välissä.

"Aaron pysähdy!"

Huuto murtui lopussa. Seisahduin paikoilleni ja annoin Mikon kävellä minut kiinni. Kuulin äänestä, että hän oli tosissaan.

"No?" Yritin esittää välinpitämätöntä, mutta se huoli Mikossa sai heti unohtamaan katkeruuteni.

"Etkö sä ole kuullut?" Miko haukkoi henkeä. "Ne on löytänyt jäänteet." Hän otti jälleen syvään henkeä. "Se ei taida olla Terhi."

En ymmärtänyt. Eihän täällä kukaan muu ollut kadonnut vuosikausiin. Ainakaan sellainen josta olisi ilmoitettu.

"Onko ne aivan varmoja?" kysyin. Tietenkin joku olisi voinut kadota jo ennen Terhiä, joku joka ei saanut samankaltaista näkyvyyttä.

Miko nyökkäsi. "Aikalailla."

Mies puristi käsivarrestani lujaa. "Ne oli kuulemma aika varmoja ettei kyseessä ole nainen." Katsoin hänen kättänsä ja nykäisin itseni irti. "Kuka se sitten oli?"