Kontrolli

Hey Brother

Hey brother
Do you still believe in one another?
Hey sister
Do you still believe in love? I wonder
Oh, if the sky comes falling down
For you
There's nothing in this world I wouldn't do

Hey Brother – Avicii

Olli

Päätin sitten jäädä. Halusin olla paikalla vielä aamulla, ja nähdä mihin tämä tilanne olisi kulkeutumassa. Muistan kaiken eilisillasta erittäin selvästi, ja haluan varmistaa, että Aleksikin muistaa. Hän oli eilen nukahtanut välittömästi siihen sängylle, eikä ole kuin kääntänyt kylkeään. Katson puhelimesta kelloa. 12.39. Mitä helvettiä! Pimennysverhon välistä puskee auringonsäteitä, ja katson taas nukkuvaa miestä. Milloinhan viimeksi se on nukkunut näin pitkään? Omat uneni olin jo selvästikin nukkunut, joten lähdin kapuamaan pois sängystä.

Keittiön jääkaapissa paistoi valo, ja sen seurana oli vajaa maitopurkki, paketillinen juustoa, leikkelettä ja margariinia. Tyhjyyttä huutavista kaapeista löytyi sentään muroja. Ja tiskikaapista se yksi kulho. En voi vieläkään ymmärtää tätä asunnon tyhjyyttä ja järjestelmällisyyttä. Toki seiniltä löytyy pari taulua ja hyllyissä on tavaraa, mutta ne ovat kaikki käyttöä varten. Tiskikoneesta löytyy vain puhdas kahvipannu ja yksi kahvimuki. Alan hiljaa keittämään kahvia.

Kun keitin röhii viimeisiä vesiä suodattimen läpi ja kahvin tuoksu valtaa keittiön, Aleksi ryntää keittiön läpi eteiseen ja vessaan. Kuuntelen säälistä irvistäen oksentamisen ääniä, ja lähden viemään lasillista vettä hänelle. Vastassa on surkea näky, kun näen hänen edelleen kumartelevan pöntön yllä, tukka roikkuen ja takertuen suupieliin. Haluaisin mennä nostamaan nuo takkuiset hiukset pois tieltä, ja silittää kärsivää selästä, samalla kuiskien lohduttavia sanoja, mutta päädyn vain seisomaan oven karmia vasten vesilasi kädessä. En halua nyt mennä liian lähelle, koska en todellakaan tiedä, millä tuulella hän on eilisen jälkeen. Ei sillä että pelkäisin Aleksia, mutta en haluaisi myöskään pelästyttää häntä.

"Onko paha?" Kysyn ja seuraan katseellani kun tämä kampeaa itsensä ylös, huuhtelee väsyneet kasvonsa ja kuivaa ne lähimpään pyyhkeeseen.

"Onhan tää aika epämukava." Se kähisee, ja lähtee kävelemään kohti. Ojennan lasin, Aleksi hyväksyy sen, ja sitten painelee ohitseni takaisin keittiöön. Välillämme on selvästi jotain epämieluisaa, tai siltä se ainakin tuntuu. Kävelen mitään sanomatta pienen, kahden hengen istuttavan keittiöpöydän luo, pitäen kuitenkin katseeni kiinni hänessä. Sanoja ei tule. Kummaltakaan.

"Muistatko mitään eilisestä?" Päätän kysyä ja Aleksi keskeyttää leipänsä tekemisen hetkeksi.

"Jooh.. Kaiken." Hän mutisee leipäänsä kohti.

"Haluatko puhua siitä?"

"En. Mutta se oli mulle OK." Vai niin. Aleksi on selvästi aivan helvetin hyvä valitsemaan kieltämisen. Se syö minua sisältäpäin, nakertaa jokaista sisuskalua hiljalleen ja kasvattaa vain ärsytystä. Olen kuitenkin yhtä vittumainen kuin hän, joten myötäilen.

"Hyvä juttu, mä kyllä ihan tykkäsin siitä." Lauon totuuden hänelle. Olin todellakin tykännyt siitä mitä tein, ja tekisin sen uudelleen vaikka heti. Kerran Aleksi nyt on asian kanssa sinut, en ala haluani tässä enää peittelemään. Jokainen solu sisälläni on valmis antamaan tuolle miehelle vaikka kuun taivaalta, joten jos se yksi suikkari riittää hänet toistaiseksi tyydyttämään, niin en valita.

Aleksi ei vastaa enää toteamukseeni, ja alamme hiljaisuudessa syömään aamiaista.

Aleksi

Heräsin kohtuullisen levollisin mielin. Kellonaika puhelimessa oli se suurin järkytys. Kolina keittiössä toiseksi suurin. Päänsärky ja vellova olo tuli kolmantena. Tilanteen omituisuudesta huolimatta huomasin, kuinka kalvava ahdistus loisti poissaolollaan. Tänään on oltava hyvä päivä, kun pystyn vetämään hieman paremmin ilmaa keuhkoihini. Paitsi että nyt lentää laatta. Ryntään vessaan ja annan kaiken tulla.

Oksentaminen on vapauttavaa. Se on kuin antaisi herruuden omalle keholle. Varsinkin kun se tulee näin spontaanisti. Keho tietää mitä tehdä, ja oma tehtäväni on heittäytyä tunteeseen mukaan. Nyt päänsärky estää kokemuksesta nauttimisen. Saan jotenkuten tyhjennettyä vatsalaukkuni, ja Olli onkin odottamassa vessan ovella kysymystensä kanssa.

En kadu eilisiltaa. En kadu hetkeäkään että sain tuntea tuon miehen huulet ympärilläni, ja ulista nautinnosta. Mutta menetin kontrollini, ja se jos mikä kaduttaa. Olin vahingossa riisunut maskin, paljastanut heikkouteni. Nyt Olli saattaisi käyttää sitä jopa mua vastaan.

Syömme aamiaisen kaikessa hiljaisuudessa. En vain löydä sanoja jaettavaksi. Välillämme vallitsee puhumattomuuden ilmapiiri, enkä halua rikkoa sitä, sillä se ei tunnu pahalta. Oloni on muutenkin yllättävän vireä.

"Joel laitto viestiä, että se haluis näyttää jotain mitä olivat eilen keksineet." Olli toteaa suu täynnä leipää, samalla rikkoen tuon luontevan hiljaisuuden. Vilkaisin puhelintani, joka näyttikin ryhmäkeskustelun täyttyneen viesteistä.

"Miten musta tuntuu, että siellä on keksitty jotain oikeasti hyvää, tai sitten jotain täyttä paskaa." Vastaan. Koska tottahan se oli. Ne on varmaan eilen yöllä mennyt kaatokännissä studiolle ja nauhoittanut jotain epämääräistä. Joka kerta kun ne meni sinne koneiden ympärille pyörimään päissään, pelkäsin että joku niistä oksentaisi näppiksille tai rymähtäisi jonkun laitteen päälle. Toistaiseksi ei mitään ollut käynyt. Sille oli kuitenkin syynsä, miksi tärkeimmät tiedostot kulkivat läppärissäni mukana aina studiolta tänne kotiin. En vain voi laskea sen varaan, että ne olisivat siellä turvassa.

"No, jos me nyt lähetään sit sinne." Olli sanoo ja nousee ylös pöydän ääreltä. Seuraan katseellani kun se laskee astiat tiskipöydälle. Eikä laita niitä koneeseen. "Pystytsä ajaa? Vai kävelläänkö suosiolla?" Se kysyy vielä perään, samalla kun hiippailee eteiseen. Astiat tiskipöydällä häiritsee, haluan laittaa ne koneeseen ja koneen päälle. Mulla ois tässä hei omiakin astioita. Ja kahvipannukin on edelleen keittimessä kiinni, sekin pitää pestä. Nousen ja alan lataamaan tiskikonetta, se vaan täytyy saada päälle.

"Aleksi! Ala tulla jo, kyllä sä kerkeet ne illalla laittaa! Ja miks hitossa sä laitat vajaan tiskikoneen pyörimään?" Olli huutaa eteisestä, ja keskeytän tekemiseni. Totta. Ehkä kestän tällä kertaa jos ne nyt jää tuohon. Kipitän Ollin perään, joka nojailee jo ovenkarmia vasten hieman tuohtuneen näköisenä.

Ehkä mä kestän. Ei se ole ensimmäinen kerta, kun tiskit on laittamatta.