Kontrolli

Faded

These shallow waters never met what I needed
I'm letting go a deeper dive
Eternal silence of the sea, I'm breathing
Alive

Alan Walker - Faded

Aleksi

"Oletko sä nyt ihan varma?" Olli kysyy, varmaan sadannen kerran tämän päivän aikana. Istun ilman paitaa vessanpöntön päällä, odottaen tuomiotani. Aivan kuin olisin tullut mestattavaksi, ja odotin giljotiinin vapauttavan pääni irti ruumiistani.

"Joo joo!" Kivahdan. Basisti on ollut outo tänään. Olen tavoittanut sen huolestuneen katseen useasti eilisen tunnustuksen jälkeen. Ilta oli lopulta päättynyt uniseen kyhnäämiseen, ja aamun valjetessa olimme edelleen kietoutuneita toisiimme, jokseenkin hyvin hikisinä ja nihkeinä. Olli oli irrottautunut ensiksi, keittänyt aamukahvit, ja sitten tullut herättämään minut. En koskaan ollut herännyt niin rakastettuna.

"Okei. Tästä ei ole sitten paluuta, muista se." Hiustenajo kone napsahtaa päälle. Se särisee maailmanlopun ääntä. Toivon nyt että se vaikka hajoaisi, ennen kuin koskisi päänahkaani. Olli asettaa vasemman kätensä päälaelleni, ja kallistaa päätäni eteenpäin. Sitten se irrottaa otteen ja nostaa pitkiä hiuksiani niskasta niin, että ne eivät aivan välittömistä tuki konetta. Tunnen terän värisevän ihollani. Se lämmittää, ehkä hieman jopa polttaa. Kumpa se repisi päänahkani auki. Värähdän hieman ajatukselle, ja ennenkaikkea mielikuvalle. En todellakaan toivo tuollaista. Ja samalla muistan psykologin sanat; Häiritsevät ajatukset aiheuttavat ahdistusta. Ne tulevat nopeasti, niihin voi liittyä voimakkaita mielikuvia, ja niitä kokeva voi luulla että haluaa todella tehdä niin. Mutta todennäköisesti ne liittyvät vain muuhun pakko-oireiluun. Lääkityksen alkaessa ajatukset voivat vähentyä, mutta tärkeämpää on hoitaa niitä terapialla.

"Aleksi? Kaikki ok?" Olli on sammuttanut koneen ja siirtynyt eteeni huolestuneen näköisenä.

"Joo sori, jatka vaan." Hymähdän väsyneesti, enkä varmana vakuuta miestä käytökselläni. Pienen hiljaisuuden jälkeen kuulen napsautuksen ja suriseva ääni täyttää taas kylpyhuoneen. Lämmin raapiva ääni palaa iholleni, ja koitan keskittyä uuteen, alastomampaan tunteeseen, joka voimistuu aina hiustukon tipahtaessa lattialle.

Luon nahkaa. Sillä tavalla kuin käärmeet luo luonnossa. Kun vanha iho alkaa kiristämään, se kuoriutuu hiljalleen, kuolee ja kuihtuu uuden alta pois. Haluaisin kyllä ensiksi rauhassa antaa tämän vanhan nahan rapistua, mutta se on niin perkeleen sitkeässä, ettei suostu putoamaan. Joten ehkä voin olla nyt se käärme, joka jää kiinni risukasaan, ja vahingossa kuorii puoliksi kiinni olevan nahan, ja alta paljastuu verestävä ja kirvelevä uusi nahka. Sitten vain odotellaan, että antaako aika armoa, ja parantaako se ihoa enää koskaan riittävän hyväksi, tässä tapauksessa ihmiselon arvoiseksi. Tämä muutos kirvelee jo nyt.

Olli on saanut melkein kaikki reuhkat jo ajettua, kun töksäytän

"Mä en ole vielä alkanut syömään niitä lääkkeitä." Käden liikkeet päänahassani pysähtyy ja kone hiljenee taas.

"Miksi?"

"Entä jos ne muuttaa mua?" Ei ole kyllä kohteliasta vastata kysymykseen kysymyksellä. Olli huokaisee, ja tarttuu hartioihini. Sitten se kääntää mut ympäri, ja kyykistyy taas jalkojeni väliin, katse täynnä... rakkautta?

"Entä jos ne helpottavat sun oloa?" No tuo oli jo röyhkeää, vastata vielä kerran kysymyksellä. 

"Miten mun oloa voi helpottaa, jos se aina jollain tasolla on ollut tällainen? En mä muista milloin olen ollut ilman sitä tunnetta. Joskus se vain voimistuu pahemmaksi, ja joskus se vain elelee hiljaisuudessa, mutta tunnen sen kyllä." Koska tämä on totta. Lapsuudessa, nuoruudessa, tässä hetkessä. Ahdistus on aina asunut sisälläni. Sen kanssa on oppinut elämään, kun on oppinut kontrolloimaan sitä. Ja sitten elämään tuli tuo basisti, joka repi kaiken kontrollin käsistäni, heitti sen jonnekin ojan pohjalle, ja yhtäkkiä ahdistus oli levinnyt kuin lupiinit Suomen luontoon. Niin vittumaisen itsepintaisesti se nyt asui joka solussa ja nivelessä, pientareella ja pellolla.
"Mä en tiedä vastausta tuohon. Etkä sinä. Mutta haluan silti olla tässä." Olli on niin outo. Se ei koskaan tartu syöttiin. Se ei koskaan lähde tähän mukaan. Se ei vakuuta, että kaikki menee hyvin.

Pakko-oireinen häiriö on haastava siitä, että sitä sairastava tekee kaikkensa todistaakseen itselleen ja läheisilleen, ettei koskaan toteuta ajatuksiaan. Joskus tämä johtaa erilaisiin sääntöihin mielessä, tai toistelevaan käytökseen, joka helpottaa ahdistuksen tunnetta valheellisesti. Todellinen parantuminen tapahtuu vasta epävarmuutta sietämällä. On vain opittava elämään sen tunteen kanssa, ettei voi kontrolloida kaikkea ympärillään.

"Voitko suudella mua?" Pyydän kiharatukkaiselta, ja saan haluamani. Uppoudun noihin huuliin, ja nälkäisenä syvennän suudelmaa. Näin tässä aina käy. Oksitosiinit kehossani heittävät kuperkeikkaa lähettäen ihon väreilemään himosta. Käteni vetävät basistia syliini, ja saankin hänet siihen hajareisin. Kokeilen hampailla hieman Ollin leukaperiä, helvetti kun se on taas antanut kunnon panosängen kasvaa. Vakaat kädet keskeyttävät epätoivoisen tunkeutumisyrityksen paidan alle.

"Eiköhän hoidella tää toinen pää eka, eiks ni?" Aivan, olihan meillä jotain muuta tässä kesken.

Kun viimeinenkin hius on tasoitettu samalle tasolle, nousen ylös katsomaan itseäni peilistä.

Aleksi Kaunisvesi, aivan omana itsenään. Ehkä hieman eksyksissä, ja rehellisesti täysin paskassa jamassa.

Olli seisoo takanani pieni hymy huulillaan.

"Olet sä kyllä jotenkin ihan vitun seksikäs noinkin."

"En pistä vastaan, jos haluat kokeilla uutta mua."

---------

 Viimeisiä viedään :D