Kontrolli

If I Lose Myself

TW: Paniikkikohtaus, oksentelua

You can feel the light start to tremble
Washing what you know out to sea, yeah
You can see your life out of the window tonight

OneRepublic – If I Lose Myself

The Last Day

Aleksi

Oltiin saavuttu lentokentälle. Viimeinen keikka oli sujunut hyvin, vaikka palan tunne kurkussa oli alkanut kuristamaan enemmän. Nyt olin reilun neljän tunnin päässä kotiovelta, ja se ei ole koskaan ennen tuntunut näin pahalta. En haluaisi palata rutiiniin ja arkeen. En halua istua taas alas keittiön pöytään, juoda sitä samaa kuppia kahvia, laittaa se sitten takaisin tiskikoneeseen. En halua ajaa studiolle, en halua avata tietokonetta. Pakokauhu juoksee kehossani ja adrenaliini sylkee ihon kananlihalle. Hyi helvetti, en halua kotiin.

"Aleksi, tuu jo!" Niko huitoo käsillään turvatarkastusta kohti. Olli seisoo sen vierellä, katse terävästi tuijottaen. Voi paska. Lähden raahautumaan niitä kohti. Olli lähtee etenemään ensimmäisenä. Basisti on etäisempi kuin aiemmin. En tiedän johtuuko tämä ahdinko siitä, että en ole saanut hänen huomiotansa hetkeen, vai siitä, että kotiinpaluu on liian lähellä. Seuraan kuinka rauhallisesti, niin kuin aina, Olli menee turvatarkastukseen, hymyilee tarkastajalle hurmaavasti, toimittaa tehtävänsä täydellisesti, ja jatkaa matkaansa. Niko lähtee seuraavaksi edeltäni, ja tilanne konkretisoituu. Minä olen seuraava. Minä poistun tästä maasta, minä palaan kotiin. Kuka minä oikeastaan sitten olen? Kuka olen ilman Ollia, joka on koko helvetin kiertueen ajan sotkenut rajojani, koetellut niiden venyvyyttä? En ole se sama, joka kuukausi sitten poistui kotimaastaan. En palaudu enää samaan muotoon, en ole niin saatanan joustava kuin kuminauha. Huono olo tekee tuloaan ja alan nieleskelemään sitä alas.

"Voi vittu Ale nyt tänne sieltä!" Niko huutaa tarkastuksen toiselta puolelta ja havahdun. Tiedostan Ollin ja Nikon painavat katseet, kun lähden laahustamaan läpi virkakoneiston.

Saavumme lähtöportille. Olli ja Niko ovat puhuneet keskenään koko matkan. Muut jäsenet tulevat kauempana perässä. Oloni on hutera, eikä pahoinvointi ole kadonnut nieleskelemällä. Kädetkin hikoavat, ja kun ojennan niitä hieman, tärinä tulee näkyväksi. Helvetin helvetti!

"Aleksi onko sulla kaikki hyvin? Oot vähän kalpee." Niko huomauttaa ja ne tulevat Ollin kanssa lähemmäksi. Nyökkään vaivalloisesti, ja käännän anovan katseen Olliin. Basistin ilme tiukentuu.

"Ei." Se vastaa ja kivi putoaa vatsan pohjaan. Yökkäys naamioituu yskähdykseksi, mutta samalla sekä Niko että Olli alkavat työntämään väsynyttä ruumistani vessoja kohti. Mihin Olli vastasi ei? Olinko sille ehdoton ei? Olenko aina ollut vain ei? Minut törkätään vessan pöntölle juuri sillä sekunnilla kun toinen, ei enää estettävissä oleva, yökkäys heittää aiemmin syömäni pizzan jonnekin pöntön uumeniin.

"Ei vittu.." Voihkaisen kun jalat alkavat pettämään alta. Tutut käsivarret nappaavat kopin ennen kuin kohtaan kylmät ja paskaiset lattiakaakelit. Olo on aivan järkyttävä. Suljen silmät, koska koko vessa pyörii silmissä. Kaikki ilma on karannut keuhkoista, ja yritän saada sen kerralla takaisin vetämällä syvään henkeä.

"Onko sulla aiemmin ollut paniikkikohtauksia?" Nikon ääni kysyy hieman kauempaa. Ollin käsi silittää hiuksiani, jotka nekin ovat saaneet osansa adrenaliinin tuottamasta hiestä.

"E-ei.. Mulla on vaan h-huono olo.." Nieleskelen ja änkytän. Sydän hakkaa kurkussa asti. "Miks sanoit mulle ei?" Kysyn ja katson Ollia, joka on kyykistynyt viereeni huolestunut ilme kasvoillaan.

"Niin, että ei sulla ollut kaikki hyvin." Se vastaa ja näprää rannekoruaan. Eli se sanoi ei, koska se ei halunnut enää auttaa. Ollikin tietää että tää oli tässä. Tämä oli tän yhden kiertueen huumaa, ja kun me palataan kotiin, mitään ei enää ole. Suljen silmät, kun huone alkaa taas kieppumaan uhkaavasti. Koitan haukata happea, mutta se ei halua enää tulla sisään. Kokeilen uudestaan, mutta hengitys jää aina kesken. Ja vielä kerran. Räväytän silmät auki ja katson hätäisesti Nikoa ja Ollia. Mä taidan kuolla.

Niko toimii kuitenkin hyvin nopeasti. Se viittoo Ollin pois viereltäni ja tulee lähelle. Niko nappaa tärisevästä, nihkeästä kädestäni kiinni, ja alkaa etusormella vetämään pikkurillin ulkosyrjää pitkin, hiljalleen sormenpäätä kohti.

"Vedä henkeä sisään niin kauan, kun mun sormi kiipeää sun sormenpäätä kohti. Ja hengitä ulos, kun se taas laskeutuu alas toista puolta pitkin." Koitan kuunnella ohjeita ja noudattaa niitä. Niko hiljalleen käy läpi pikkurillin, nimettömän, ja keskisormen kohdalla alan saada rytmistä kiinni. Ilmaa menee taas keuhkoihin. Kuulutusääni kuuluu jostain käytävältä.

"Kiitos." Kuiskaan voipuneena.

"Ole hyvä. Sulla oli paniikkikohtaus. Joskus lentää laattaa, joskus kirosanat. Jokainen vetää tyylillään." Niko hymähtää. "Mutta Olli, jatka sä tästä, mä meen jo muiden kanssa venaa konetta." Se huikkaa ja poistuu vessasta. Olli napsauttaa oven takaisin lukkoon.

"Al-"

"Älä sano mitään, jooko? Mua väsyttää." Keskeytän sen aikeet. Olen oikeasti tosi väsynyt. Päähänkin oli alkanut särkeä. Olli sulkee suunsa ja ojentaa kätensä, jotta saan kammettua itseni ylös. Alan pesemään käsiä, ja tunnen kuinka kiharatukkainen katsoo peilin kautta toimiani.

"Meidän täytyy puhua. Ihan vain puhua." Olli sanoo jämäkästi. Mikähän sitä vaivaa? Hävettääköhän sitä nyt ihan hitosti kaikki, mitä oltiin tehty? Päänsärky voimistuu hetkellisesti ja suljen taas silmät. Ollin vahvat, lämpimät, turvalliset, kädet kietoutuvat halaamaan. Painan päätäni hänen päätään vasten ja huokaisen. Olisipa tämä päivä jo ohi. Haluan vain nukkumaan. Irrottaudun otteesta, pesen taas kädet, ja sitten kasvot niin kylmällä vedellä kuin hanasta lähtee. Ulkona kuulutetaan koneeseen nousun alkaneen, joten lähdemme vaitonaisina kävelemään portteja kohti.

Kun pääsemme koneeseen, olen saanut, yllättäen, kunniapaikan Ollin vierestä. Hänen olemuksensa on edelleen jotenkin etäinen, ja haluaisin oikeastaan olla aivan yksin nyt. Silti jossain vaiheessa lentoa väsymys alkaa painamaan luomiani, ja kallistun nojaamaan basistin olkapäätä vasten. Lämmin huppari laskeutuu jalkojeni päälle, ja pitkät sormet tavoittelevat kättäni, saaden otteen, ja sitten varovasti puristaen sitä. Ehkä selviän taas. Ehkä pystynkin hengittämään, kun tiemme taas erkanevat.

--------------

ÄÄÄÄH. Oon jumissa nyt tän kanssa. Idea oli kirkas, nyt ei enää. Hävettää kans ajatus jonkun smutin kirjottelusta Xddd. No joo, ehkä saan jotenkin tsempattua nyt itseni.