Kontrolli

A Sky Full of Stars

TW: puhe kuolemasta ja itsemurhasta

'Cause you're a sky, 'cause you're a sky full of stars
I wanna die in your arms, oh, oh-oh
'Cause you get lighter the more it gets dark
I'm gonna give you my heart, oh

Coldplay - A Sky Full of Stars

Aleksi

En ole koskaan liiammin vedestä välittänyt. Se on Suomessa niin synkeää ja tummaa. Vesistöjen äärellä on liian hiljaista, jolloin ahdistavat ajatukset saavat vallan mielestäni. Järvet tuoksuvat multaiselle maaperälle. Niiden pinnan alle harvoin näkee, ja ne imaisevat uimataidottomat syvyyksiinsä.

Kastan jalkani veteen. Se tuntuu viileältä saunan polttamaa ihoani vasten. Kuin parantavalta salvalta kaikkiin haavoihini. Haluan tuntea veden paineen ympärilläni. Laskeudun varovasti viileään veteen, sen kylmyys huuhtoo lämmön iholtani ja haukkaan happea hätäisesti. Hetken totuttelun jälkeen ponkaisen kohti järven selkää. Laineet hyväilevät ja silittävät väsynyttä kehoani. Olo on keveä. Tältäkö se tuntuisi? Jos mikään murhe ei painaisi?  Sukellan pinnan alle ja annan veden huuhtoa kasvojen ihoa. Veden alla on niin hiljaista. Aivan kuin olisi taas äidin kohdussa. Hiljaista, turvallista, rauhallista.

"Hukkuminen on ihmiselle lempein tapa kuolla. Muistot syntymää edeltävästä elämästä heräävät eloon kuoleman hetkellä. Keuhkojen täyttyessä vedestä, palaat taas kohtuun, jossa elit, hengitit ja ravitsit itseäsi lapsivedellä."

Värähdän ajatukselle. Jostain sen olen joskus lukenut. Tuntuisiko se todellakin niin lempeältä? Kuka on elänyt hukkumisen jälkeen? Väite tuntuu naurettavalta. Haluan kuitenkin tuntea taas sen hiljaisuuden ja annan samean järviveden peittää pääni veden alle.

On voimakas tunne olla pinnan alla niin kauan, kun kapasiteetti keuhkoissa riittää. Saan silmät suljettuina kuunnella vedenalaista hiljaisuutta. Olen hetken vielä sikiö, joka ei tiedä millainen karu maailma ulkopuolella odottaa.

Paine kasvaa, mutta haluaisin nyt odottaa, kunnes kehoni käskee nousta. Kyllä siinä sen verran on oltava vielä itsesuojeluvaistoa jäljellä. Pian tapaan taas karikkoisen maailman tämän järven pinnan yläpuolella.

Mutta jokin riuhtaisee minua käsivarresta ja en pysty enää pidättämään hengitystä. Vesi kohtaa keuhkoni.

"Aleksi! ALEKSI!!" Käsivarret repivät minut johonkin, ja toiset nostavat ilmaan. Osun kovalle pinnalle ja koitan yskiä polttavaa vettä pois keuhkoistani. Kädet hakkaavat selkääni ja pyyhkeitä heitetään päälleni. Yskin, kaon, ja lopuksi hieman oksennan. Vettä ja limaa. Vihdoin saan hengitettyä. Ja se polttaa kuin vastasyntyneen ensimmäinen hengenveto.

"Mitä helvettiä tuo oli?!" Ollin ääni kuuluu yläpuoleltani. Nousen varovasti polvilleni, ja joudun kohtaamaan kaikki jätkät ympärilläni. Voi vittu, ne ei koskaan tule uskomaan.

"Mä.. Mä .. Halusin.." Koitan löytää sanoja. Tuntuu pahalle. Aivan järkyttävälle. Kädet alkavat tärisemään.

"Sä vittu mitä, KERRO MULLE!"

"Olli rauhoitu!" Nikon ääni komentaa basistia, joka edelleen seisoo yläpuolellani, rintakehä raivosta nousten ja laskien. Olli on todella vihainen, en ole koskaan nähnyt sitä tuollaisena. Sen silmät ovat täynnä kiiltävää, terävää vihaa, ja olen aivan varma, että saan nyrkistä, jos koitan edes liikahtaa.

"En mä yrittänyt mitään.. " Soperran hädissäni, sillä toisen viha on todella pelottavaa. Vielä kun se on kohdistettuna minuun.

"Älä valehtele. Sä halusit lähteä, sä vittu halusit hylätä mut!" Olli edelleen huutaa. Mutta sen ääni murtuu viimeisessä sanassa, ja en kerkeä reagoida, kun kiharatukkainen painelee pois laiturilta, perässään Joonas ja Tommi. Jään tuijottamaan tyhjyyteen. Niko laskee harteilleni vielä yhden pyyhkeen. Syysilta on jo kylmä, ja kehoni tärisee shokista. Taisin todellakin mennä liian pitkälle, vaikkei se todellakaan ollut tarkoitukseni. Purskahdan lohduttomaan itkuun.

"Shhh Aleksi. Mä uskon sua." Nikon ääni kuuluu takaani ja hän rutistaa tärisevän kehoni halaukseen. Toivon että se olisi Olli, mutta nyt on tyydyttävä tähän. "Me säikähdettiin vaan tosi paljon. Olli varmaan eniten." Niko jatkaa. "Sun täytyy puhua sille kun se rauhottuu."

Olli

Pelko muuttuu nopeasti raivoksi. Ehkä se on opittu tapa, kun ei halua näyttää omaa haavoittuvaisuuttaan.

"Olli hei, rauhotu vähäsen." Joonas, aina niin auttavainen Joonas, on saapunut saunan pukuhuonetilaan, minne olin paennut tilannetta. Tommikin seisoo oven raossa, varmaan seuraten tilannetta tarkasti.

"Joo joo.." Mutisen takaisin Joonakselle, mutta en pysty lopettamaan levotonta liikehdintää. Kaikki shokin jälkeiset olotilat purkautuvat kauheana ahdistuksena rintakehällä.

"Sun pitäis ehkä istua alas." Jonttu, voi luoja se on vaan niin ihana ihminen. Kitaristi tulee viereeni, painaa lempeästi olkapäästä ja kehottaa istumaan puiselle penkille. En pistä vastaan, vaikka paikallaanolo ahdistaa.

"Ja sit hengität mun kanssa." Joonas jatkaa, ja silittää selästä. Tää on ihan niin kuin silloin joskus. Tiedän mitä tehdä. Jokainen silitys niskasta alaselälle on ulospäin, ja alaselästä niskaan sisäänpäin. Tätä Joonas teki, kun en saanut nukuttua, kun vain itkin iltaisin, kun pakenin sosiaalisia tilanteita koulussa. Nyt emme olleet enää niin nuoria, mutta edelleen Joonaksen sormissa olivat ne samat hupaista kynsilakat, niin kuin silloin, ja hänen kosketus oli edelleen yhtä lempeä, välittävä, ystävällinen.

Vihdoin kyyneleet alkavat valua.

"Mä.. mä luulin et se.." Koitan takellella, mutta sanat juuttuvat kurkkuun.

"Voi sua. Mä ymmärrän. Mitään ei käynyt, enkä mä usko, että Aleksi ois oikeasti halunnut tehdä mitään itselleen."

"Mä en oikeasti kestä, jos jotain käy. Joonas sä vittu tiedät et mä rakastan sitä, aivan helvetisti. Ja se ei varmaan edes tiedä sitä. Tai ymmärrä." Soperran ja hautaan kasvot käsiini. Tätä se taas on, yksi askel eteen, ainakin kolme taaksepäin. Joka päivä koitan muistaa kertoa, kuinka tärkeä toinen on, kuinka paljon välitän, haluan ja rakastan. Aleksi ottaa kaiken antamani vastaan, mutten osaa aivan uskoa, että tunne olisi molemminpuolinen.

"Kyllä se tietää, ei se muuten antais sun olla noin lähellä." Joonas kuiskaa ja jättää kätensä selälleni. Totta. Kukaan meistä ei ole koskaan ollut niin lähellä Aleksia kuin minä. Hän on aina ollut tarkka omista rajoistaan ja tilastaan.

Pihalta kuuluu askelia. Tommi on poistunut ovenraosta ja keskustelee jonkun kanssa. Kohotan hieman päätäni yllättyneenä, kun ovi aukeaa ja toiset kasvot ilmestyvät oven rakoon.

"Tääl ois jollain asiaa sulle." Niko huikkaa ennen kuin reppanan näköinen Aleksi tyrkätään pukuhuoneeseen. Nousen välittömästi seisomaan, sillä haluan halata ja tuntea toisen elon ihollani. Aleksi on kuitenkin kääriytynyt pyyhkeisiin, ja katsoo pelokkaasti suuntaani.

"Aleksi.. mä olen pahoillani." Kuiskaan ja otan askeleen lähemmäksi. Tavoitan toisen katseen, ja huomaan hänenkin itkeneen. Samassa veneessä ollaan rakas, tietäisitpä vain.

"Luulin että.. tai siis.. näytit.." En vieläkään pysty kuvailemaan näkyä. Veden sakeuden vuoksi ihmisen ihon sävy on aina elottoman näköinen, mutta tuona hetkenä se oli jotain muutakin; olin itsekin kadonnut tästä maailmasta hetkellisesti.

"En mä halua kuolla. En koskaan oo halunnut." Aleksi kuiskaa, kääntäen katseen taas jalkoihin. Uskaltaudun ottamaan askeleen lähemmäksi tärisevää miestä. "En tiedä miks tein niin. Halusin vaan kuunnella sitä hiljaisuutta ja se tuntui hyvälle. Kyllä mä oisin noussut sieltä itsekin." Se jatkaa, nyt lähestulkoon noloissaan. Vaikka minä olin se, jonka olisi pitänyt hävetä.

"Saanko halata?" En kestäisi kielteistä vastausta nyt. Onneksi Aleksi nyökkää ja käteni hakeutuvat sinne minne ne kuuluvat; tämän pienen, tärisevän kehon ympärille.

"Mä olen joskus menettänyt jonkun. Se tapahtui sen omasta tahdosta. Pelkään menettäväni uudelleen." Kuiskaan samalla kun painan pääni Aleksin hartialle. Tämän verran annan hänen nyt tietää, yhtään enempää ei tarvitse.

"Ai.. Oon pahoillani. Mä en ole lähdössä mihinkään, jos se musta on kiinni." Aleksi rutistaa takaisin hieman kovemmin. Tässä on hyvä olla, yhdessä, hieman rikkinäisenä. Me molemmat.