Kontrolli

Don't You Worry Child

TW Smut, pakko-oireista käytöstä, ahdistus

Don't you worry, don't you worry, child
See heaven's got a plan for you
Don't you worry, don't you worry now
Yeah

Swedish House Mafia – Don't you worry child

Joonas

Aleksi hymyilee taas. Sen silmissä tuikkii myös jotain muuta. Se on niin ihastunut Olliin. Basisti selittää nauraen jotain keikalla tapahtunutta kömmähdystä, ja kun se näyttää siitä tiktokista löytämän videon, aiheuttaen räjähtävän naururemahduksen apinalaumassa, Aleksi hymyilee vienosti ja vilkuilee meidän bassotaiteilijaa. Väitän jopa näkeväni hennon punan nousevan toisen poskille.

Me oltiin palattu viikko sitten studioon. Joka päivä nyt oltiin roikuttu taas siellä, aamusta iltaan. Jotkut jopa nukkui täällä välillä, esimerkiksi Tommi. Mutta Olli ei, se taisi yöpyä Aleksin luona. Ainakin sen verran tiiviisti ne olivat olleet täällä toisissaan kiinni jo useampana päivänä.

Aleksi

Albumia oli taas puristettu kasaan tauon jälkeen. Nyt en enää saapunut yksin aamuyöstä studiolle, vaan jouduin, ei, sain, nukkua pidempään, Ollin vieressä. Se oli jäänyt niin kuin oli luvannut. Eikä me oikeastaan enää edes joudettu lorvimaan pitkäänkään studiolla, sillä jossain vaiheessa kädet alkoivat hakeutumaan toistemme iholle, reisille ja lantiolle. En kuitenkaan halunnut, että kukaan näkisi tai rikkoisi sitä, mitä meille oli rakentunut.

Olin jonossa psykoterapiaan. Luulisi että tällä tulotasolla mentäisiin ohi jonoista, mutta todellisuus on aika karu. Ensimmäisellä kerralla kun istuin ensiksi istuin psykologin penkin vastapuolella, olisin halunnut vajota maan rakoon häpeästä. Niin vaikeaa on myöntää jotain sellaista, joka on rakentunut osaksi itseä. Ja kun piti selittää se, kuinka tapani toimia vahingoittaa itseäni, ja muita (Ollia). Psykologi oli laittanut lähetteen psykiatrille. Psykiatri kuunteli saman tarinan, raapusti sairasloman (jota ei ole elämässäni mahdollista noudattaa), ja reseptin ainakin kolmeen lääkkeeseen. Jotka edelleen odottivat noutamista.

Pelkäsin. Nimittäin muuttumista. Sitä että kaikki vajoaisi. Jotenkin olisin jotain muuta, kuin minä. En halunnut menettää minuuttani nyt, kun sain takertua, käpertyä, syventyä, tuon basistin iholle.

Mutta mikään ei koskaan ollut ruusuilla tanssimista.

Olli

"AaaAAA..." Aleksin ääni voimistui, kun ryskytin häntä studion vessan lavuaaria vasten. Tänään oli mennyt myöhään, ja kun Joel viimeisenä läiskäsi oven kiinni, oli Aleksin kädet reisilläni. Siitä tilanteesta oltiin päädytty tähän. Olin koko miehuuteni pituutta myöten taas panemassa tuota Jumalan luomusta. Ja nyt ei säästelty voiman käytön kanssa.

"Olli mä tuun, mä tuun aivan kohta." Se sopersi epätoivoisesti siinä eteenpäin kumartuneena, oma kulli kovana ja nestettä tiputtelevana. Olisin voinut auttaa, mutta ei nyt, ei tänään.

"Tuu vaan, mä haluun nähdä kun tuut ilman kosketusta." Kumarruin lähemmäksi kuiskaamaan, ja samalla tyrkkäisin niin syvää ja kovaa kuin mahdollista. Tunne oli taivaallinen. Aleksi ynähti edessäni, vetäytyi hieman kauemmas ja sitten ähkäisi. Käännyin kurkkaamaan showta; totta tosiaan, se oli juuri päästänyt siemennesteet lentämään ympäri vessan lattiaa. Aivan holtitonta. En voinut olla naurahtamatta.

Sillä samalla hetkellä ovi rävähti auki. Käännyin katsomaan keskeyttäjää, ja Joonas seisoisovella, epäuskoinen katse silmissään.

"Mä.. Te.. täällä?!" Kitaristi änkytti, tavasi sanoja ja aukoi suutaan kuin kala kuivalla maalla. Aleksi nousi pikaisesti seisomaan ja alkoi kiskomaan housuja päälleen. Tuijotin Joonasta hölmistyneenä.

"Joo, mitä asiaa?" Kysyin, sillä jotenkin aina näissä tilanteissa, sisääni laskeutui valheellinen rauhallisuus. Paniikki, häpeä, ja ne kaikki muut tunteet, tulisivat sitten jälkeenpäin. Nyt oli aika toimia.

"Olli, tota sori, anteeksi, hei öö, no mä kerron huomenna, sori, meen täst ny, MOIKKA!" Joonas jatkoi epämääräistä paniikintäyteistä mutinaansa ja lopuksi sulki oven. Käännyin katsomaan Aleksia.

Jonka katse oli aivan tyhjä.

"Hei mikä on? Ei se ollut noin paha? Joonas ymmärtää, se varmaan on arvannut muutenkin." Yritän lohduttaa mustatukkaista, joka edelleen katsoo jonnekin yli olkapääni. En kuitenkaan voi sanoa, että Joonas kyllä tietää, koska olen kertonut. Aleksi ei vastaa, vaan on edelleen siinä, aivan kauhusta kankeana. Asetan käteni tämän olkapäälle, mutta se ei saa siinä kauaa olla, kun toinen pakenee jo pois vessasta.

"Allu hei, tuu tänne, jutellaan vähän.." Lähden mustahiuksisen perään, joka nyt on studion puolella. Seuraan sivusta, kuinka jotain tuttua ja epämukavaa saapuu kanssamme studioon. Ahdistus. Neuroottisuus. Aleksi hakee keittiön puolelta tiskirätin, kastelee sen ja suihkuttaa keittiön tasoille tarkoitettua pesuainetta. Hän kävelee ripeästi istumaan tuoliinsa tietokoneen eteen ja alkaa vimmatusta hankaamaan päällään olevia housuja.

"Aleksi. Ei toi ole tarpeellista." Sanon jämäkästi, eikä käsien jynssäävä liike pysähdy. Väsynyt huokaus karkaa huuliltani, kun kävelen tämän vierelle ja kyykistyn eteen.

"Sä et ole likainen." Sanon ja lasken käden tämän käden päälle. Nyt liike lakkaa.

"Mä en jaksa enää." Aleksi kuiskaa. Puristan hänen kättänsä kovempaa.

"Kyllä sä jaksat. Et ole yksin."

"Mua pelottaa." Se jatkaa, ja nostaa päänsä. Kyyneleet koristavat silmiä, valmiina putoamaan hetkenä minä hyvänsä.

"Tiedän. Ja se on ihan ok. Sä saat pelätä." Vastaan. Aleksi niiskaisee, ja silitän tämän kauniisti tatuoitua käsivartta. Rilla. Rilla pitäisi saada takaisin. Terapiakoira on haettava kotiin.

"Voitko sä ajaa mun hiukset lyhyeksi?" Aleksi yllättäen kysyy ja hämmennyn. Mitä? Tuoko haluaa luopua hiuksistaan?

"Mä tarvitsen sitä." Se jatkaa ja nyt itku purkautuu voimakkaina nytkähdyksinä nuoremman kehossa.

"Kyllä mä voin. Mitä vaan sun vuoksesi, rakas."