Kuvittele: on jääkausi. Mannerjäätikkö puskee kaakkoon ja jäät sen alle. Tunne on sama kuin se, kun kampaaja levittää hiusväriä päänahkaan. Viileä, kutitteleva. Pelkäät helvetisti mutta et enää pääse pois.
Jää sulaa ja palaa takaisin Skandeille. Joet alkavat virrata lähteistä meriin, ja sinä katsot peiliin ja näet uudet hiuksesi ensimmäistä kertaa. Et voi sanoa olevasi helpottunut. Joka paikkaa kirvelee-- kylmästä tai kemikaaleista, mutta onko sillä paljoakaan väliä.
Ajan saatossa jokien mutkat syvenevät. Ne syvenevät, virtaava vesi kuluttaa ulkokaarta ja virran mukana kulkeva irtain aines kasaantuu sisäkaarteelle, ne syvenevät syvenemistään ja ennen kuin huomaatkaan olet meanderi, joen mutka. Syvenet. Kulut ja kasaudut. Värjäät hiuksesi uudelleen ja kampaajasi tuomitsee sinua hiljaa. Yrität ymmärtää itseäsi ja muita ja opettajaa maantiedontunnilla, ja ymmärrätkin kunnes mutkat yhdistyvät ja syntyy uusi uoma ja olet lähtöpisteessä taas. Värjäät hiuksesi, tapaat uuden tytön, saat seiskan maantiedosta, tyttö muuttaa Pudasjärvelle, värjäät hiuksesi, tulet normaalin verran hulluksi, värjäät hiuksesi, ja sitten--
Sitten kylmä kausi alkaa taas. Jäätikkö lähtee liikkeelle Skandeilta, puskee kaakkoon, jäät sen alle. Tunne on sama kuin se, kun heräät ja villasukat ovat liukuneet jaloistasi ja peitto on tippunut puoliksi lattialle.
Et näe jäätikön sulamista enää. Nukahdat viileässä hiljaisuudessa.
YOU ARE READING
IHAN VAAN ETTÄ TIIÄT
PoetryÄidille ja isälle: En oo toivoton vielä. En oo toivoton... enää? Äh, ihan sama, en jaarittele enempää. Kyl te tiiätte. Tiiättehän? (Kukaan ei lue runoja, joten nää runot on operoitu huvittaviksi peräkkäisiksi lauseiksi, joissa on liikaa pilkkuja. Si...
