Halusin olla kuitti takkisi taskussa, siinä toivossa että joskus ottaisit minut ja katsoisit, joskin vain heittääksesi pois. Halusin olla postikortti huoneesi seinällä, koska ainakin olisin näköetäisyydellä, vaikka silmäsi eivät koskaan minuun osuisikaan. Halusin olla sinulle jotain mitätöntä, koska ainakaan et voinut ajatella minusta mitään hirvittävän pahaa, jos et tuntenut minua.
Jättäydyin siis sivuun siinäkin hetkessä, kun törmäsit minuun, kun olin kivi skeittilautasi pyörien alla, kun olin pehmeä kohta muuten kantavassa lumihangessa. Kun ensi kertaa katsoit minua ja sanoit, hei, sulla on hienot vaatteet, silloinkin siirryin ohitsesi leuka rinnassa. Ja vaikka seurasit minua ympäriinsä ja opetit minua katsomaan eteeni ylpeänä, luulen että pohjimmiltamme tiesimme molemmat, että rintani on se, mihin leukani aina palaa ja tulee aina palaamaan. Ja silti sinä yritit ja yritit, ja kun epäonnistuit kerta toisensa jälkeen huomasin pian päässeeni siihen pisteeseen, jonka välttääkseni olin kaiken sen tehnyt. Olin astunut jalkakäytävältä sivuun nurmikon sijasta autotielle. Kun keskityin näyttämään normaalilta sinun silmissäsi, jäin auton alle ja nauroit tyhmyydelleni hautajaisissani.
Tunsit minut niin huonosti, että jotenkin siinä samalla sait tietää minusta kaiken.
YOU ARE READING
IHAN VAAN ETTÄ TIIÄT
PoetryÄidille ja isälle: En oo toivoton vielä. En oo toivoton... enää? Äh, ihan sama, en jaarittele enempää. Kyl te tiiätte. Tiiättehän? (Kukaan ei lue runoja, joten nää runot on operoitu huvittaviksi peräkkäisiksi lauseiksi, joissa on liikaa pilkkuja. Si...
